tiistai 30. marraskuuta 2010

Kiva päivä kirja-alalla ja pientä toivoa Sambiassa

Olen saanut palautetta siitä, että kirja-alan jutut kiinnostavat Inahduksessa. Niitä on jopa toivottu lisää - rohkenen siis postata omasta työpäivästä, joka oli tänään hyvä. Ne, jotka pitävät tätä oman kustantamon mainontana odottakoot suosiolla seuraavaa postausta. ;)

Elina Hirvonen oli tänään yksi Kalevi Jäntin -palkinnon saajista, joten päivä oli niin sanotusti paremmasta päästä, pääsi ryystämään skumppaa kesken päivän. Kollega kysyi, että mikäs tämän Jäntin erikoisluonne nyt olikaan: se myönnetään vuosittain lupaaville nuorille (alle 40 v) kirjailijoille, jotka ovat julkaisseet alle kolme kirjaa. Tänä vuonna kukin palkittu sai 15 000 euroa, joten ihan pikkurahasta ei ole kyse. Onnea Elina, Marko Hautala ja Harry Salmenniemi!

Sitten se kurkistus kirja-alan arkitodellisuuteen: mitä sanoo kollegani juostessaan viime minuuteilla palkintotilaisuuteen (omasta lehtihaastattelustaan) ja vilkaistessaan peiliin ennen tv-kameroiden sekaan astumista?

Vastaus: "Onks mulla kaikki vaatteet päällä?" Tämä ei ollut retorinen kysymys. Sitä, onko tukka hyvin on tähän aikaan vuodesta turha edes alkaa murehtia (peruttuja kampaamokäyntejä ei enää lasketa), mutta ennen julkista esiintymistä on syytä vilkaista, muistiko esim. pukea hameen. Mainittakoon, että palkittava kirjailijamme oli ehtinyt käydä fiksattavana ja näytti säkenöivältä, mikä onkin pääasia.

Sitten vakavampaa asiaa: iloisen palkintouutisen jakamisen lisäksi haluan parantaa maailmaa ja kertoa, että Kauimpana kuolemasta -romaanin lahjoituskampanja on kerännyt jo 5000 euroa siihen sambialaiseen lastenkotiin, joka on romaanin lastenkodin esikuva. Mun mielestä se on hienoa. Jonkun mielestä se on varmaankin naiivia, mutta olen eri mieltä.

Idea ei ole minun, enkä saa siitä mitään kunniaa, joten voin vilpittömästi kehua sitä, että Elina, Avain ja monet kirjakaupat ovat lähteneet kampanjaan mukaan. 5000 euroa on Sambiassa hillitön raha ja sillä suunnitellaan rakennettavaksi tyttöjen turvataloa katulapsille, joiden kohtalot ovat melkein kestämättömän kauheita. Mari kertoo Olivian blogissa asiasta enemmän, joten voitte lukea lisää täältä.

Sieltä näette myös listan kampanjaan osallistuvista kirjakaupoista, joiden kautta ostetuista Kauimpana kuolemasta -romaaneista lahjoitetaan euro Sambiaan. Ja niille, jotka haluavat muuten vain tutustua lastenkotiin suosittelen nettisivuja täällä.

Entä mistä tietää, että joulu lähestyy? Siitä, että blogissa alkaa näkyä vahva maailmanparannuksellinen eetos..

Yritän saada itsestäni puristettua piakkoin ulos vaikean kirja-arvion, jossa näkyy joulumielen sijaan joulukärtty. Noin tasapainon takia.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Eeva Rohas: Keltaiset tyypit


Kollega kertoi, että Frankfurtin kirjamessuilla on turha edes tarjota novellikokoelmia käännettäväksi - eivät myy kuulemma. Kirjakauppiailta kyselin samaa ja vahvistivat: novelleja on jotenkin vaikea myydä. En tajua tätä.
Kuljen ehdottomasti vastavirtaan ja sanokaa mun sanoneen: novelleista tulee maailman trendi. Sitä paitsi: mitä nämä kaikki tämän syksyn Mielensäpahoittajat, Apatosaurukset ja Tammiset sitten ovat? Jaa mutta ne ovat lyhyitä kertomuksia, eivät novelleja. Pyh. Samaa kamaa.

Novelleista ja kertomuksista tulee trendi, koska ihmiset ovat lyhytjännitteisiä ja kiireisiä ja koska lukulaitteille ne ovat luultavasti juuri oikean pituisia. En usko, että jaksamme jatkossakaan lukea 500 sivuisia romaaneja e-kirjoina, mutta novelleja luen muutenkin työmatkoilla. Tai erityisen väsyttävillä työviikoilla. Sitähän varten me kai luemme blogejakin, vai..? ;)

Johdannosta voisin vähitellen siirtyä asiaan eli Eeva Rohaksen esikoisnovellikokoelmaan Keltaiset tyypit (Otava), joka oli Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Ja ihan ansiokkaasti.

Rohas kirjoittaa hyvin ja huolitellusti. Särmääkin löytyy, vaikka olisin kaivannut vielä vähän lisää omaa ääntä - se ehkä kehittyy ajan mittaan. Sitten siirryn latteuksiin: tarinat kertovat ihmisistä, kohtaamisista, kohtaamisen vaikeudesta, ihmissuhteista, perhesuhteista, rikkinäisistä kohtaloista...

Jollain lailla siis hyvin suomalaista. Se ei ole välttämättä hyvä tai paha, mutta väistämättä tulee tunne, että olen lukenut vastaavaa aika monesti ennenkin.

Parhaimmillaan (novelli Jäätelökehä) Rohas saa ihmiskohtaloista ja kolmiodraamasta hienoja jännitteitä ja hetkiä irti ja juttu nuoren tytön ajelehtimisesta ronttien miesten keskellä on pakko lukea kerralla loppuun. Tylsimmillään (Aprikoosit) mietin, että toiko tämä kokoelmaan jotain lisää (mies haahuilee etelän matkalla, tutustuu vieraaseen naiseen ja rikkoo kaupassa hedelmiä, katuu menneitä ja saa lopulta jonkunlaisen yhteyden itseensä ja naiseen).

Sekin on novelleissa loistavaa: tylsän jutun voi hypätä yli tai ainakin tietää, että kohta tulee jotain muuta.

Eräs lukija kyseli, miten annan kirjoille staroja - hän oli huomannut arvioissa epäloogisuutta sanallisen kehun ja tähtien välillä (esim. miksi loistavana pitämäni Harjunpää sai vain 3,5). Totesin lukijan olevan oikeassa ja katuvani usein itsekin jälkikäteen antamiani staroja (usein annan alakanttiin, mikä johtuu siitä, että lukukokemuksen vaikutuksen tunnistaa vasta, jos kirja pyörii mielessä vielä kuukausien kuluttuakin). Päätin muuttaa tapojani sen verran, että en enää anna esikoisille staroja. Esikoisia pitää arvioida vähän nätimmin omalla asteikollaan, kannustaa ja ylipäänsä kunnioittaa sitä, että on saanut kirjan julkaistua.

Annan tälle omalle postaukselleni kaikesta poukkoilusta staroja kaksi - moving on.

Kenelle: 25-vuotiaalle ei vielä valmistuneelle kirjallisuudenopiskelijalle, jolla on ensimmäinen vaikea ihmissuhde takana, mustaa kynsilakkaa ja ylimielinen asenne ei-humanisteihin. Mahdollisesti myös niille, jotka pitävät novelleista muuten vaan.

Paras alkulause: "Ehkä vielä vähän vaniljaa."

Jälkimaku: Odotan mielenkiinnolla jatkoa.

Mitä Jorma Uotinen sanoisi: Ihan kiva. Jatkoon.

Toiseksi paras jouluvinkki

Meinasi tulla jouluähky, kun joku kertoi menevänsä jouluostoksille viikonloppuna. APUA.

Tykkään joulusta, mutta vastustan jouluähkyä. Olen jo pitkään keskittänyt lahjojen oston perheeseen ja kummilapsiin - lapsiin siksi, että niille pakettien määrällä ja sisällöllä on oikeasti väliä, mutta lapsillekin ostan yleensä kirjoja tai lahjakortteja.

Ystävät ovat jo monena vuonna saaneet tyytyä vuoheen tai muuhun kaukaiseen lahjoituskohteeseen maassa, jossa tarvitaan tavaraa meitä enemmän ja jossa 50 eurolla ruokkii pienen kylän. Jos olisin askarteluihminen, tekisin varmaan ystäville hilloa, sinappia tai villasukat ja se olisi musta vallan hienoa, mutta kun en ole. Sorry. Askartelun välttäminen kaikin tavoin kuuluu mun joulumielen takaamiseen. ;)

Uusi musta julisti tänään ähkyttömän joulun haasteen ja koska siellä suositellaan muiden ekotekojen lisäksi kirjoja lahjoiksi, laitan täälläkin jakoon, katsokaa teesit täältä. Osallistun.

Se jouluvinkeistä, palaan taas kirjoihin.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Paras jouluvinkki

...löytyy Nuoren Voiman Liiton sivuilta, josta seuraava lainaus:

"Mitä on joulu ilman hyvää kirjaa?
Nuoren Voiman Liitto kerää kirjoja Mellunkylän lastenkotiin sekä Auroran sairaalan psykiatriselle kuntoutusosastolle16.11.–13.12.2010. Haluaisitko sinä antaa lapselle tai potilaalle lahjaksi lukuhetken?

Kirjoja voi tuoda Nuoren Voiman Liiton toimistoon sen aukioloaikoina (ma-pe klo 10-16) tai postittaa osoitteeseen Fredrikinkatu 23 D 4, 00120 Helsinki – kuoreen merkintä ”kirja jouluksi”. Lahjoituksia otetaan vastaan 13.12. asti. Kirjat luovutetaan vastaanottajille joulun alla."

perjantai 19. marraskuuta 2010

Pitääkö olla pioneeri


Kerrankin arvasin oikein: Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan (Teos) voitti Hesarin esikoiskirjapalkinnon. Onnittelut!

Sain kirjan lainaan ja tuli tänka på, tein jotain ennenkuulumatonta: yritin bongailla muita blogeja nähdäkseni, sanoisiko joku muu ensin jotain. Mutta eivät ole sanoneet, damn it. Joutuu ihan itse asialle. (Lisäys jälkikäteen: pioneeri oli kylläkin Mari A, joka sekä luki kirjan että arvioi sen ansiokkaasti täällä )

Äh. Olen tietenkin lukenut vasta 50 sivua, mutta ensivaikutelma on tämä: Salmela kirjoittaa kivasti ja omaperäisesti. On erilaisia kertojia, muun muassa lelupossu. Taitavasta suomen kielestä en edes kiitä, se tuntuisi alentavalta Finlandia-palkintoehdokkaalle. Oletus on, että kirjailija osaa silloin suomea erinomaisesti.

Kiemurtelusta osaatte jo aavistaa, että nyt tulee se mutta. Here we go: mutta kun en millään jaksaisi lukea tänä vuonna sadattatuhannetta kirjaa joko kirjailijuudesta tai kirjailijaksi haluamisesta! Aaargh.

Se ei tee tästä kirjasta huonoa, ainoastaan selittää sen, etten tiedä jaksanko lukea sitä loppuun. Lisäksi tulee kaipaamani huumori, josta kirjaa on kehuttu - Salmela oli mielestäni kirjamessuilla erittäin hauskan oloinen tyyppi, mutta kirja ei suoranaisesti naurata, ehkä lievästi huvittaa.

Aion tietysti pitää sadan sivun testistä kiinni ja jatkaa, jos 27-vuotiaan naisen kirjalliset pyrkimykset ja muut sivutarinat alkavat vetää. Noloa, jos niin ei käy, koska teos nyt kuitenkin kuuluu niihin harvoihin esikoisiin, jotka ovat sekä Hesarin palkinnon että Finlandian listoilla.

Loppukevennys 1: tapasin eilen kirjakauppiaita, jotka pitivät kirjasyksyä hyvänä. Se ei voi millään pitää paikkaansa, koska olemme saaneet lehdistä lukea, että kirjasyksy on surkea ja ala kuolee. Nämä olivat PK-seudulta, mikä voi myös selittää optimismin.

Loppukevennys 2: kirjailija Miina Supinen on vuodattanut blogissaan kirjailijan näkökulmaa kirjan kuolemaan tai elämään tai sähköön ja kaikkeen. Miina on stara, lukekaa vaikka täältä

maanantai 15. marraskuuta 2010

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone


Summa summarum: Onko tämä dekkari? Jos puhutaan juonen yllätyksellisyydestä, niin ei. Yöunet eivät menneet - siis ei. Jos mitataan koukuttavuudella, niin kyllä. Pidin Harjunpäistä lukioiässä paljon ja oli kiva huomata, että kaikki ei vanhetessa muutu. Matti Yrjänä Joensuun seitsemän vuoden tauon katkaiseva Harjunpää ja rautahuone (Otava) on mielestäni loistava romaani.

Arvio: Kirja on dekkariksi jopa melkein liian toivoton: maailmassa vääryys vallitsee, eikä se muuksi muutu pienten poliisien räpistelystä huolimatta. Joku tässä lohduttomuudessa viehättää suomalaista marraskuussa.

Itse pidän myös jo aiemmin kehumastani realismista. Entisenä poliisina Joensuu osaa kuvailla poliisien työtä aidon oloisesti. Vastenmielisetkin yksityiskohdat luovat kirjaan maailman, johon on helppo uskoa. Resurssit eivät riitä, rikolliset pääsevät pakoon, murhat ovat sotkuisia vyyhtejä, joista alkaa ihmetellä, että joku ylipäänsä ratkeaa joskus. Joensuun poliisit eivät ole mitään mikki hiiriä, vaan väsyneitä, ylikuormitettuja ihmisiä.

Poliisityön lisäksi Joensuu kertoo aina toista tarinaa joko uhrin tai rikollisen näkökulmasta, ja tällä kertaa näkökulma on uhrin. Hieroja-miesprostituoitu rakastuu pyörätuolissa olevaan asiakkaaseensa ja näiden kahden nuoren hylkiön rakkaustarina tuo romaaniin hienon ja koskettavan sivujuonen. Tulee mieleen Romea ja Julia.

Kirjan psykopaattimurhaaja jää taustalle ja ehkä siksi kirjan painajaispisteet laskevat. Siitä huolimatta sitä ei voi sanoa kevyeksi viihdepläjäykseksi, sen verran ahdistava sen rakkauden ammattilaisten maailma on. Itseäni olisi murhaaja ja hänen motiivinsa kiinnostaneet enemmänkin.

En muista juurikaan lukeneeni miesprostituoitujen elämästä ja siinäkin mielessä kirja toi uutta ajateltavaa. Ne, jotka odottavat jotain amerikan kikoloa, pettyvät.

Harjunpää ja rautahuone on hyvällä tavalla perinteinen romaani. Ainoastaan lopussa sorrutaan prostituoidun perhepaljastuksissa ehkä jo tarpeettomiin lisäjuonenkäänteisiin, jotka menevät vähän överin puolelle. Muuten kirja on hallittu ja hiottu kokonaisuus.

Lopuksi mietin, kuka kestää poliisin työtä? Joensuun sanomasta on vaikea löytää optimismia. Siinä kirja ottaa suuren pesäeron bestsellereihin, joissa hyvä lopulta voittaa ja mikki hiiret ratsastavat kohti uusia seikkailuja.

Joensuulla ei voita kukaan.

Kenelle: Harjunpää-faneille. Ajatuksia herättävää ja vähän diipimpää dekkaria kaipaaville. Ja jälleen kerran ihmismielen pimeistä komeroista kiinnostuneille.

Alkulause: "-Piipponen, Harjunpää sanoi matalasti, sillä tavoin kun sanotaan kun tiedetään että toinen on lähituntumassa eikä haluta muiden kuulevan."

Jälkimaku: Kuka sanoi, että maailma on reilu?

Starat: 3,5.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Yhden naisen Finlandia-sensuuri

Ihme suhmurointia. En tykkää.

Harmi, että Hesarin tän päivän artikkelia Finlandia-sääntöhärdellistä ei löydy netistä, juttu oli ihan hyvä.

Sen verran tympii tämä soppa, että olen päättänyt mennä yhden naisen Finlandia-sensuuriin tämän postauksen jälkeen, palaan kirjoihin myöhemmin kirjoina enkä kohuina. ;) Koska olen alalla töissä, voin muutenkin sanoa vain ympäripyöreitä latteuksia ja silloin kannattaa mieluummin olla hiljaa.

Siispä enää pari pointtia (ja huomautan, että meillä ei olisi ollut tänä vuonna mitään ei kansalaisehdokasta kuitenkaan, joten mulla ei ole mitään omaa agendaa, olen yleisen oikeudenmukaisuuden asialla ;).

Jos Salmelan kansalaisuuspointti olisi tullut jollekin mieleen ennakkoon ja hänet olisi sääntöjen mukaisesti jätetty pois, niin olisiko esim. toinen esikoissuosikki Sami Hilvo päässyt ehdokkaaksi (nostan Hilvon esiin vain siksi, että oli mun veikkaus ;)? Mitä ajattelevat muut esikoiskirjailijat nyt?

Mitä sanoisi Suomen kansa, jos jonkun urheilukisan sääntöjä muutettaisiin kesken kisan ja sanottaisiin, että oho, ei me tultu ajatelleeksi? Saattaisi tulla aika hulabaloo. Korostan vielä, että mulla ei ole sinänsä mitään Salmelan ehdokkuutta vastaan ja pidän kansalaisuus-sääntöä vanhentuneena.

Mutta jotain hyvää kohussakin: ajattelin lukea seuraavaksi ehdokkuutta ilman jääneen Olli Jalosen Poikakirjan ja ostaa sen isälle isänpäivälahjaksi. Jos tämän härdellin ansiosta saadaan ihmisiä kirjakauppoihin ja suomeksi kirjoittavat jatkossa mukaan kisoihin, niin olen tyytyväinen.

I rest my case. ;)

torstai 11. marraskuuta 2010

Lukija-apua kaivataan

Kyllä mulla on surkea Finlandia-vainu. En ole lukenut niistä yhtään, enkä osannut edes arvata oikein. ;D Yleensä olen lukenut yksi tai kaksi ehdokasta, mutta lohduttaudun sillä, että yksi on sentään lukulistalla ja lainausjonossa, Alexandra Salmelan kiinnostavan kuuloinen esikoinen 27 eli kuolema tekee taiteilijan (Teos) (katsokaa postauksen lopusta uusin kohu).

Muun ehdokaslistan kuvauksineen voi katsoa esim. Yleltä. Ehdokkaat ovat Alexandra Salmela, Joel Haahtela, Markus Nummi, Riikka Pulkkinen, Mikko Rimminen ja Erik Wahlström.

Ei näitä kehtaa lukematta kommentoida kuin pinnallisesti: Haahtela, Nummi ja Wahlström ovat arvostettua korkeakirjallisuutta, Rimminen ja Pulkkinen kehuttua nuorta polvea, joista mulla on vain lisää noloja tunnustuksia. Rimmisen Pussikaljaromaania hehkutettiin hauskana, mutta jäi multa kesken. :-/ Se ei ollut ihan mun huumoria, mutta Nenäpäivää voisi nyt kokeilla uudestaan. Pulkkisen kehuttu esikoisteos Raja ei aikoinaan ollut oikein mun makuun ja siksi uutuuskin on jäänyt lukematta.

Että näin syvällisellä asiantuntemuksella sitten tällä kertaa - kertokaa te, jos olette näistä jotain jo lukeneet? Haluan suosituksia!

Ps.Täydennän tätä jälkikäteen Ylen tämän aamuisella kirjallisuustoimittajien veikkauslistalla (veikkaajina Seppo Puttonen ja Nadja Nowak). Teen tämän puhtaasti oman hännän noston takia, koska tällä listalla oli niitä munkin veikkauksia ja jopa mun lukemia kirjoja (Joensuun Harjunpää, Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta, joka meidän pettymykseksi jäi ilman ehdokkuutta). Lisäksi veikkasin lukemattakin samoin Olli Jalosen Poikakirjaa ja esikoisista Puttonen olisi poiminut Sami Hilvon Viinakortin, jonka ehdokkuudesta en olisi ollut hämmästynyt minäkään.

Ylen poiminnat ja tiiviit kommentit voi katsoa täältä.

Ps2: Finlandia-kohu!!!

Aleksandra Salmela ei olekaan Suomen kansalainen ja on siksi sääntöjen vastaisesti ehdokas. Onpa ikävä moka, kaikille. Kirjailija-parkaa siitä ei voi rankaista, mutta hieman erikoista, ettei tätä pointtia hoksannut sen enempää kustantaja kuin raati tai palkintosäätiökään. Kuulin Salmelaa kirjamessuilla ja hän puhuu suomea hyvin, mutta mainitsi siinäkin haastattelussa asuneensa Suomessa vasta pari vuotta. Mistä tietysti olisi jollekin voinut tulla mieleen kysyä, mahtaako hän jo olla kansalainen.

Salmelan ehdokkuutta ei aiota tietenkään perua, mutta epäreilua tämä on silti muita suomeksi kirjoittavia ei Suomen kansalaisia kohtaan, joiden kirjoja ei sääntösyistä koskaan edes lähetetty kisaan mukaan. Hmm. Esim. Hesarista voi lukea lisää. Seuraamme jännityksellä.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

The winner takes it all

Tällä kertaa en sano itse mitään, vaan haluan nostaa esiin hienon ja rehellisen kirjailija-postauksen, jossa uskalletaan sanoa ääneen, että kyllä kyrsii.

Kirsti Ellilä ei ole tälläkään kertaa Finlandia Junior -ehdokkaana. Kirstin lyhyt kommentti aiheesta teki kaikessa lakonisuudessaan muhun suuremman vaikutuksen kuin tämän syksyn kaikkien eri palkintojen voittajien tai ehdokkaiden kommentit yhteensä, lukekaa täältä.

Eikö Tolstoi jo sanonut, että kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan?

maanantai 8. marraskuuta 2010

Huh Harjunpäätä

Aloin varoituksista huolimatta lukea Matti Yrjänä Joensuun uutuutta Harjunpää ja rautahuone (Otava).

Kirja on just niin hirveä kuin nimestä voi päätelläkin. Olen lukenut aina melko vähän dekkareita (pääasiassa siksi, että huonoja en jaksa lukea ja hyvistä saan painajaisia), mutta Harjunpäät ovat se poikkeus, joka vahvistaa säännön: luin lukioikäisenä ne kaikki. Muistaakseni putkeen, kuten siinä iässä luetaan.

Pidän Harjunpäistä, koska ne ovat psykologisia ja pakottavat näkemään rikokset rikollisen näkökulmasta. Se ei ole aina miellyttävä kokemus (jos koskaan?). Toiseksi pidän aitoudesta: entisenä poliisina Joensuu antaa poliisin ammatista vähän toisenlaisen kuvan kuin jenkkisarjoista olemme oppineet. Siitä se hirveys syntyykin. Herkät lopettakoot lukemisen tähän.

Esimerkki uusimmasta kirjasta: viisi päivää kuolleena olleen ruumiin inhorealistisesta kuvauksesta tulee melkein huono olo ja se saa hoksaamaan, miksi telkkarissa ruumiit ovat joko vasta löydettyjä tai suht siistejä muumioita. Eihän sitä todellisuutta nimittäin kestäisi katsoa kukaan primetimessa ilman yleisöpuhelinten tukkeutumista. Uh.

Silti on pakko lukea eteenpäin. Nyt vasta luin KirjaIN-lehden arvion, jossa todetaan, ettei teosta suositella yliherkille. No joo. Se yöunista.

perjantai 5. marraskuuta 2010

Terveisiä tietokirjapaitsiosta

Eihän tässä taas auta kuin tunnustaa noloutensa. En tiennyt Tieto-Finlandia-ehdokkaista yhtään teosta (mikä ei kerro niiden arvosta tai tunnettuudesta sinänsä mitään).

Silti mulla on suosikki. Ihan vain kannen ja aiheen perusteella: Itämeren tulevaisuus (Gaudeamus, tekijät Saara Bäck, Markku Ollikainen, Erik Bonsdorff, Annukka Eriksson, Eeva-Liisa Hallanaro, Sakari Kuikka, Markku Viitasaari, toim. Mari Walls).

Mitä enemmän saaristossa liikkuu, sitä kauheampi ahdistus tulee Itämeren (ja koko maailman merien) tilasta.

Niinpä kannatan kaikkia teoksia, jotka tekevät jotain tämän asian eteen - merien ongelmia on paljon helpompi dissata, kun emme hengitä vettä ja muutenkin ongelmat ovat ikään kuin pinnan alla. Jos sukeltaa tai snorklaa jossain päin maailmaa, tajuaa, että merestä kaikki alkaa ja mereen kaikki päättyy eikä tilanne todellakaan ole hyvä. Sushi on lakannut maistumasta.

Niinpä lupaan lukea Itämeren tulevaisuuden varsinkin, jos diktaattori Sinikka Salo sen sattuisi valitsemaan voittajaksi.

Muutkin ehdokkaat näyttävät hienoilta kirjoilta, mutta jos saisin itse valita Tieto-Finlandia-voittajan, niin valinta olisi itsestäänselvä: valokuvaaja Miina Savolaisen Maailman ihanin tyttö, joka on paitsi mielettömän kaunis kirja, myös ihailtavan hieno projekti. Selailin sitä kirjamessuilla - upea on, ja maailman ihanin siskontyttöni rakasti kirjaa.


maanantai 1. marraskuuta 2010

Kyllä en valita

Kyllä on ihminen onnekas, kun saa pörrätä neljä päivää työn puolesta 30 000 muun kirjafanin keskellä, jutella kiinnostavien kirjailijoiden kanssa, tarjota hauskoille ihmisille muutamia skumppalaseja, ostaa kirjoja alennuksella ja vielä treffata piristäviä kirjablogisteja.

Olen ihan tosissani. En väitä, etteikö vähän väsyttäisi. Silti olen enemmän virkistynyt kuin väsynyt. Kirjat ja niiden ympärillä liikkuvat ihmiset on ihania! Viittaan Mari Möröön: jos kokee kirjamessut hirveäksi taakaksi ja velvollisuudeksi ja vihaa ihmisiä, niin kannattaa varmaan hakeutua toiselle alalle. ;)

Muut blogistit ovat tehneet perusteellisempia ja kiinnostavampia raportteja messuvieraan ja lukijan näkökulmasta, joten totean, että töissä olleena raportointi jää aika vähiin. 90 % ajasta menee erilaiseen sosialisointiin, ohjelmasta ehtii kuunnella lähinnä omat. Muutamia asiaan kuulumattomia nostoja:

- Tapasin Sami Hilvon. Ihqua! Toivotan onnea ja menestystä Hesarin esikoiskirjakisaan, josta en ole muita lukenutkaan...

- Sähkökirja jäi sitten vissiin tulematta, ainakaan isosti (Elisalla oli valtava ständi, jota en uskaltanut lähestyä, se oli niin iso ja tyhjä). Lohduttaakseni aiemmassa postauksessa olleita huolestuneita, jotka pelkäsivät sähkökirjan jakavan kansaa köyhiin ja rikkaisiin ja vievän köyhiltä kirjat: huoli on ymmärrettävä, mutta uskoakseni aiheeton.

Sähkökirja tulee pitkään olemaan marginaalissa, kirjastot lainaavat lukulaitteita nyt jo ja siinä vaiheessa vuonna 2045 kun me luemme sähkökirjaa ihan normipäivänä, siitä on tullut halpisversioita tai käytettyjä myydään halvalla (vrt kännykkä). Vertaan digiboksiin: sehän vasta törkeä veto oli köyhiä kohtaan, mutta ilmeisesti kovinkaan monelta ei ole jäänyt tv näkemättä digiboksin hankinnan takia? Joka tapauksessa yöunia ei kannata tämän asian takia menettää, joutunemme odottamaan vielä tovin ja ennen kuin painettu kirja katoaa planeetalta, kasvamme varmana horsmaa kaikki. Lisäksi kielialueemme suojaa meitä pahalta sähkökirjalta. ;) Toistaiseksi sähkökirja voi olla vekkuli lisä etenkin niille, joita Dostojevskin tuotanto ei muutenkaan houkuttaisi (eräs iPadia lukenut kertoi messuilla lähinnä vain silmäilevänsä sitä nettilukemisen tapaan, kirjan lukee edelleen paperilta, koska lukukokemus on parempi).

- Tästä tulikin mieleeni, kun mies kantoi kämppään hirveän kokoisen taulutelkkarin: miksi sähkökirjaa ja sen tekijänoikeusongelmia verrataan aina musiikkiteollisuuden katastrofiin? Eikö kirjaa pitäisi verrata ennemmin leffaan? Leffat katsotaan samalla tavalla kokonaisuutena kuin kirjat luetaan, eikä niitä kannata musan tavoin ladata kappale kerrallaan. Levyjen tuhoksi on sen sijaan koitunut se, että iso osa taviksista haluaa kuulla hittibiisin, mutta on joutunut aiemmin pulittamaan koko levyn, jossa joko on levyn hinnan väärtejä biisejä tai (useimmiten) ei. Mutta kuka haluaa ostaa kirjasta yhden luvun? On selvää, että sähkökirjan myötä syntyy ilmiö nimeltä nettikirjapiratismi, mutta eikös leffoilla mene kuitenkin musateollisuutta paremmin piratismin osalta - elokuvateatterit ja elokuvateollisuus voivat olla hädässä (ja ovatkin), mutta kyllähän leffoja ostetaan netistä ja lainataan vuokraamoista edelleen aika vilkkaasti. Haluaisin kuulla tästä jonkun asiantuntijaluennon tai vaikka kommentin täällä, jos joku tietää totuuden?

- Eksyin aiheesta. Kirjablogistien tapaaminen oli virkistävä - meitä oli yhteensä 12 (joista kaksi miestä). Ihmettelimme jälkikäteenkin, miten bloggaajat voikin olla niin mukavia. No mutta, kirjaihmiset on - MOT. Vanuttuneita villatakkejakaan ei tainnut näkyä: keskustelimme kirjailijuuden lisäksi mm. blogistien ansaintamahdollisuuksista (heikot), arvostelukappaleiden ruinaamismahdollisuudet (hyvät) ja syksyn kirjoistakin vähän. Päätimme tavata uudestaan - en ole tässä mikään primus motor, mutta jakelulistan päivittäjä nyt alkuun kuitenkin, joten laittakaa mulle tietonne, jos haluatte jatkossa mukaan!

- Ehdin ostaa jopa kaksi kirjaa. Hävettää. Toinen on Eeva Rohaksen novellikokoelma ja esikoiskirjaehdokas Keltaiset tyypit ja toinen uusin Harjunpää (niin synkkä ja kauhea kuin se kai onkin).

Jaahas, ja ensi vuoden messuja sitten suunnittelemaan (tämä ei ole vitsi, kirja-alalla valmistaudutaan jo ensi syksyyn ennen kuin tästäkään on selvitty järjissään. ;).