tiistai 29. kesäkuuta 2010

Lukukesän venäläinen pelastus


Sain tänään työpöydälle yllärinä oman talon kirjan, josta on pakko kertoa heti - en muistanut tämän tulevan vielä ennen lomaa, vaikka on setiltään melkein Inahduksen mittatilauskirja!

Nimittäin: Venäläisiä kertojia (Avain). Ah! Pitkäaikaiset lukijat ymmärtävät tämän hurmion - ei kesää ilman venäläisiä klassikoita! Viime kesänä luin taas kerran Tsehovin novelleja, mutta tänä kesänä saan sivistää itseäni jollain ihan uudellakin.

Teoksen toimittaja ja kääntäjä Vappu Orlov on valinnut kokoelman omia lempparikertomuksiaan 1800-luvun suurilta venäläisiltä, suomentanut ne uudelleen ja lisännyt vielä pitkän esipuheen, taustiedot ja selitysosion (toim. huom. pitkä esipuhe on kiitettävä ja harvinainen asia näinä pikapuheiden päivinä).

Ollakseni rehellinen en muistanut, että mukaan tulee perinteinen selitysosio: viimeksi Murakamia lukiessani mietin pari kertaa, mitä on tapahtunut kirjojen alaviitteille? Miksei käännöskirjoissa enää koskaan ole kääntäjien huomautuksia, varsinkin jos kielialue on tosi kaukainen? Ei maailma NIIN globaali vielä ole, etteikö joitain sanoja tai ilmaisuja olisi ihan tarpeen joskus selittää. Vai halutaanko kääntäjä ja käännös häivyttää teoksesta ja jos niin miksi?

Novellikokoelmassa ovat mukana Dostojevski, Gogol, Lermontov, Leskov, Puskin (mistä sen suhuässän hatun saa), Saltykov, Tolstoi ja Turgenev. Toivon, että olen tästä yhtä intona myös loman jälkeen. ;)

Aloitin Ian McEwanin Ikuinen rakkaus -teosta juhannuksena ja se oli aika tyrmäävä. Tykkäänkö, jännä nähdä mutta ainakin juoniasetelma oli poikkeuksellinen jo alusta, joten jatkettava on.

Parnasson arvioista löytyy muuten nyt Alkulukujen yksinäisyys ja melko negatiivinen arvio Panu Rajalan Meriluoto-elämäkerrasta. Sujuvuudesta tulee kiitosta, mutta heikkona puolena mainitaan tarinan rakentaminen (?) eikä runokritiikeissäkään ole mitään uutta. Jaa.

En ole kritiikin kanssa täysin eri mieltä, vaikka itse kirjasta pidinkin ja Rajala luovi mielestäni hyvin akateemisen ja populaarin välissä. Hassua, että kriitikon mielestä Rajala ei rakasta kohdettaan - itse koin Rajalan päinvastoin taistelevan pysäkseen edes lievästi objektiivisena huomioiden, että hänellä on ollut kohteen kanssa sutinaakin. Näin eri tavoilla voi siis lukea!

keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Kirja-alan kuohuanalyysi Yleltä

Inahdus on WSOY ja Sofi Oksanen -sensuurissa. En halua spekuloida pelkkiä juoruja asioista, joista en mitään todellista tiedä. YT:t ja näin mittavat irtisanomiset ovat tietysti pienellä alalla erittäin ikävä uutinen, siitä olen pahoillani kirja-alan kollegoiden puolesta.

Niille, joita asia kiinnostaa, suosittelen Ylen aamutelkkarista erittäin hyvää keskustelua, jossa Jaakko Tapaninen ja Sakari Laiho kertovat what's up (tai oman näkemyksensä siitä). Ohjelman otsikko "Kirja-alan kuohunta on osa suurempaa muutosta" kertoo kaiken olennaisen: meneillään on iso rakennemuutos ja kuka tietää mihin kaikkeen se lopulta johtaa.

Ihan selväjärkistä puhetta. Ikävistä uutisista huolimatta aurinkoista juhannusta; lomataukoa ei ole blogissakaan vielä luvassa! ;)

tiistai 22. kesäkuuta 2010

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu


Summa summarum: Japanilaisen Haruki Murakamin teos Kafka rannalla on jo kultti-ilmiö. Itselläni Kafka jäi rannalle ruikuttamaan, mutta Suuri lammasseikkailu (Tammi) kolahti. Mies etsii itseään ja lammasta, joka yrittää valloittaa maailman - jos tykkäät Italo Calvinosta, kokeile tätä.

Arvio: Suuren lammasseikkailun alku on kokonaisuutta parempi ja antaa odottaa paljon. Calvinon nerouteen asti Murakami ei yllä: lammasseikkailussa on hilpeästä surrealismistaan ajoittaista tyhjäkäyntiä. Siitä huolimatta se on hauska, omaperäinen ja monesti oivaltava.

Koska juonta on melkein mahdoton ja turha selostaa tekemättä kirjasta typerää (eronnut mies siis etsii lammasta - what can I say?), olkoon arviokin surrealistinen.

Pidin itseäni ihailtavan globaalina lukiessani pitkästä aikaa japanilaista nykykirjallisuutta. Aivan mahtavaa, Japaniin on ollut kauan jo hinku mennä. Odotin mieltä ylentävää eksotiikkaa.

Ja sitten tämä kaikki eurooppalaisuus? Henkilöt syövät pääosin spagettia, käyvät ranskalaisissa ravintoloissa ja juovat kahvia. KAHVIA? Missä on teekulttuuri, kummat tavat, japanilainen ruoka? Vai onko kirja menestynyt eurooppalaisuutensa takia? En tajua. Pitäisi kai lukea lisää japanilaista kirjallisuutta. Tai käydä siellä, varmaan.

Sitten tekstinäyte kuvaamaan sitä, mistä tykkäsin:

"J katseli minua koko ajan.
'Kaikki on nyt siis toisenlaista ja sinulla on ulkopuolinen olo?'
'Ei oikeastaan', minä sanoin. 'Kaaos on vain muuttanut muotoa. Kirahvi ja karhu ovat vaihtaneet hattuja, ja karhu on vaihtanut huivia seepran kanssa.'
J ei sanonut mitään."

Ymmärtäkää tai älkää, mutta tässä on mielestäni koko nykymaailman kuva, 2000-luvun sivullinen. Elämme absurdissa maailmassa, jota kummat globaalit voimat heittelevät sinne tänne - mihinkään emme usko, kukaan ei meitä pelasta ja kaaos vain muuttaa muotoaan. Minä päivänä tahansa saatat joutua tilanteeseen, jossa työpaikkasi lopetetaan ja sinut lähetetään etsimään maailmaa valloittavaa tuhoajalammasta tai muuten. Miksi ei?

Vaikka Murakamin sivullinen on eksyksissä, hän ei ole eksistentialistisen ahdistuksen vallassa. Hän vain on. Vaimo jättää - ahaa. Työpaikka tuhotaan alta, jassoo. Hän ottaa maailman sellaisena kuin se kävelee vastaan ja lukijaan tarttuu jotain keveän antisankarin asenteesta.

Mistä tulee mieleeni: Murakamin sankari vaeltaa maailmassa merkitystä etsimässä kuin Coelholla konsanaan, mutta tekee sen välinpitämättömällä huumorilla. Jos tuntisi Japania paremmin, voisi todeta, että kunnianhimoton antisankari kuvastaa perinteisen työnarkomanian vastarintaliikettä. Me löysät eurooppalaisethan osaamme kunnianhimottomuuden jalon taidon jo ennestään.

Kenelle: Niille, jotka kestävät outoa. Kafkasta tai Calvinosta tykkääminen ennustanee hyvää. Sopii kesälomakassiin.

Jälkimaku: Mikä on minun lampaani?

Alkulause: "Se oli lyhyt yhden kappaleen juttu aamulehdessä."

Mitä äiti tykkäsi: Aika erikoinen kirja, tykkäsi, mutta meni välillä liian mystiseksi. Murakami ei osannut lopettaa ajoissa, kirja pitkittyi. Kafka rannalla oli kuulemma ihan erilainen, mutta äiti piti enemmän siitä.

Starat: 4-. Lisää Murakamia.

tiistai 15. kesäkuuta 2010

Kesälomakirjoja Aamun kirjasta

En ole ehtinyt vielä selvittää itselleni, aionko lukea jotain kesälomalla ja jos niin mitä. Onneksi on ammattitoimittajia, jotka ovat hereillä: Ylen Aamun kirjassa on hyvä kooste Seppo Puttoselta. Ainoa, jonka olen lukenut on - ette ikinä arvaa! ;) - Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta (Avain), jota Puttonen kehuu ihanan epä-äijämäisesti. Aion siis uskoa Puttosta muissakin suosituksissa.

Anja Snellmanin Parvekejumalia (Otava) on hehkutettu kaikkialla ja taidanpa ottaa Snellmanin kesäagendalle pitkästä aikaa. Samoin Kreetta Onkelilta on tullut luettua viimeksi Ilonen talo (josta tykkäsin kovasti), tänä keväänä ilmestynyt Kutsumus (Sammakko) kertoo kirjailijoista ja kustannusalasta, joten onhan se tirkisteltävä läpi jossain vaiheessa.

Murakami on vienyt niin mukanaan, että sitä pitää saada lisää. Kollega tyrmistyi, koska en ole lukenut Ian McEwanilta mitään kokonaan ja lupasi lainata parhaat - ilmeisesti siis luen lomalla jotain. Teen aie-listaa vielä myöhemmin.

Mitä te pakkaatte kesälomakassiin?

lauantai 12. kesäkuuta 2010

Tykkään

tämän vuoden Finlandia-palkinto -raadista. Eihän tällaista saisi sanoa, jos on itseään kunnioittava kirja-ihminen. Raati on raati ja kaiken subjektiivisuuden ulkopuolella.

Ei mun mielestä. Onneksi en ole itseäni, vaan lukijoitani kunnioittava kirja-ihminen ja sanonpa vielä kerran, että viime vuoden Finlandia-palkinnon ehdokaslista oli mielestäni edelleen omituinen ja raadin asenne hieman pompöösi. Ja ei: en ole lukenut vieläkään Uunia.

Tämän vuoden ehdokaslista voi tietysti olla vielä oudompi, mutta nyt paljastan oman lehmän: raadissa on mukana Kirsi Piha. Tykkään tietysti siitä, että valtakunnan ykköskirjabloggaaja on saanut virallisen tunnustuksen raatijäsenyyden muodossa. ;) Se on kiva kaikkien kirjabloggaajien kannalta ja toisaalta: Kirsi Piha edustaa haluamattaankin ns. tavallisen lukijan näkökulmaa, jota Finlandia-palkinnossa on kuitenkin alusta asti korostettu (se on kaupallinen palkinto, toim huom, ei akateeminen). Sitä paitsi Pihalla on lukupiirinsä kautta aika konkreettinen kosketus lukijoihin laajalla skaalalla. Se tuskin on miinus.

Raadin puheenjohtaja on Marianne Bargum ja kolmas jäsen on suomen kielen tutkija ja tietokirjailija Lari Kotilainen. Ylidiktaattorin roolin voitti tänä vuonna kulttuuritoimittaja Minna Joenniemi. Onnea luku-urakkaan...

Finlandia Junior -palkinnon saajan valitsee näyttelijä Hannu-Pekka Björkman ja Tieto-Finlandian Sinikka Salo (kyllä, rouva Suomen Pankki).

Tällä mennään tänä vuonna siis. Jännää!

keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

Seesam, aukene!


Olen heittäytynyt uusien yritysten pariin. Sattui pienen nilkkaonnettomuuden takia olemaan kerrankin vähän aikaa, joten kaivoin keskeneräisten kirjojen nolostuttavaa pinkkaa. Mitä osui käteen:

Arundhati Royn Joutavuuksien jumala (Otava). Booker-palkittu ja kaikkien sivistyneiden kirjaihmisten suosittelema, hehkuttama ja ihailema, jota ei kuulemma voi jättää kesken. No kyllä voi. Kahdesti. Arvelin olleeni edelliskerralla liian nuori ja hätähousu. Nyt olen lukenut intialaista kirjallisuutta, ymmärrän maailmaa ja elämää, joogaan, kasvatan kärsivällisyyttä ja puhdistan auraa.

Ei hitto. Taistelin maagisen sadan sivun yli ja luovutin. Ei tule mitään: Roy kirjoittaa hyvin, tarinan aineksia on ja kiinnostavia henkilöhahmoja, mutta en pääse kärryille. Hermostun siitä, että joka aukeamalla tulee uusia henkilöitä, sukulaisia ja sivujuonia kun en ole kartalla edellisistäkään. Sekavaa, en löydä punaista lankaa: muuten kyllä tykkään kirjoissa aikakerrostumista, sivujuonista ja monista persoonista, jos punainen lanka kuljettaa mukanaan, esimerkkinä Sadan vuoden yksinäisyys.

Jos ei Jenni jakaisi tätä kokemusta, saattaisin masentua. Paljonko sitä pitäisi lukea, että nerokkuus ja suurenmoisuus paljastuisi? Tuomio: tässä on nyt yksi kaikilla kriteereillä hyvä kirja ja klassikko, johon en pääse sisään. Seesam ei aukene, ei millään.

En lannistunut, tartuin seuraavaan. Haruki Murakamin Kafka rannalla on edelleen kesken, mutta otinkin ässänä hihasta Murakamin edellisen läpimurtoteoksen Suuri lammasseikkailu. (Tammi). Se on mahtava! Olen lukenut siitä huitaisemalla sata sivua, enkä malta lopettaa. Siinä tuntuu olevan kohdallaan juuri se, mikä Roystä puuttuu: juoni kulkee sinne tänne, harhailee ja hakee Calvinomaisia käänteitä, mutta punainen lanka kuljettaa. Murakamista siis kuulette vielä, Roysta ette tällä kertaa ainakaan. Seuraavassa elämässä?

perjantai 4. kesäkuuta 2010

Haluatko tietää?

Ilahdutan (?) teitä taas perjantain kunniaksi kollegan lähettämällä YouTube-videolla (alimpana), tällä kertaa nettimaailman ja median kehityksestä ja siitä mitä ehkä tuleman pitää - tai mitä on jo tullut, ilman, että oikein tajuttiinkaan. Video voi aiheuttaa ahdistusta meille ilman hiirtä oikeassa kädessä syntyneille reliikeille.

Tässä kohtaa tekee mieli kertoa nuoremmille, että lapsuudessani minulla ei ollut kännykkää ja oma tietokone ja sähköpostiosoite tuli vasta opiskelujen alettua, omg! Soitimme toisillemme lankapuhelimella, joskus ihmiset vastasivat, joskus eivät, tapaamisiin tultiin ajoissa ja kirjastoissa oli pahviset kortit.

Hyvää viikonloppua, irrotan itseni piuhoista, koska ulkona on kesä! :)

Did You Know 4.0.

Claudie Gallay: Tyrskyt

Summa summarum: Nainen, murhe ja meri. Ranskalaisen Claudie Gallayn palkittu Tyrskyt-romaani (Avain) on kaihomielisen kaunis kirja Twinpeaksmaisella tunnelmalla. Lisäetua saa, jos on joskus käynyt Normandiassa. Jenni kuvaili kirjaa hyvin täällä

Arvio:Alkuun mietin, olenko oikeassa moodissa tätä lukemaan - pitäisi ehkä olla lomalla jonkun saaren kivenkoloon kaivautuneena. Mutta kirjan mysteerit alkavat kehkeytyä vähitellen, pienen kylän salaisuudet ja kummat hiipparit alkavat elää ja kiinnostaa, äkkiä ei pysty lopettamaan.

Kirja vaatii lukijalta yritystä, mutta se palkitaan.

Kieli on kaunista, mutta jyrkkää. Olen tehnyt yhden automatkan Normandian ja Bretagnen halki ja sillä asiantuntemuksella uskallan sanoa, että kieli sopii maisemaan. Rannikkoihmisethän ovat vähän outoja - meren armoilla ja eristyksissä, mysteereihin taipuvaisia.

Esimerkki kauniin jyrkästä kielestä:
"Tutkin myös syitä muuttolintujen vähenemiseen La Haguen alueella.
Minulle maksettiin huonosti.
Mutta minulla oli katto pään päällä.
Enkä ollut koskaan ennen nähnyt rajumyrskyä."

Pian käy ilmi, että minäkertoja nainen suree. Ja että kuvioon tulee kyläläisten lisäksi mies ja se Mysteeri, ehkä jopa rikos, jota aletaan selvittää. Hukkuneita perheitä, orpoja lapsia, kätkettyjä salaisuuksia - huu!

Ei tämä dekkari ole, mutta elokuva on jo tekeillä ja jotain hitchkockmaista tästä voisi saada irti helposti. Merilintuja ja myrskyä ainakin riittää, eikä rakkausdraamakaan jää puuttumaan.

Tyrskyt on jännä yhdistelmä runollisuutta, traagisia kohtaloita, jännitystä ja elämänviisautta. Silti se on sopivan viihdyttävä. Pituus (470 sivua) vaatii vähän aikaa, joten suosittelen lomakassiin. Kivenkoloon tai mihin vaan. Mainittakoon, että Gallay on tulossa Suomeen syksyllä, joten palaan asiaan vielä.

Kenelle: Hyvää lukuromaania kaipaavalle, frankofiilille, meri-ihmisille, surusta toipuville.

Alkulause: "Näin Lambertin ensimmäisen kerran sinä päivänä kun rajumyrsky nousi."

Jälkimaku: Voi viisautta! Pian merelle! Ihana kirja.

Mitä äiti tykkäsi: Paljon.

Starat: 4.