torstai 27. toukokuuta 2010

Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea. Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta.


Summa summarum: Panu Rajala yllättää. Elämäkerta "Lasinkirkas, hullunrohkea" (WSOY) Suomen kirjallisuuden grand old ladystä on kohteensa näköinen. Meriluodon romaaneja ja päiväkirjoja lukeneena epäilin, mitä uutta kukaan voi enää Meriluodosta kertoa - etenkin kun asialla on kirjallisuustieteen helppoheikki Panu Rajala. Jotain löytyi kuitenkin; ne kirjat! Mainio ja vetävä yhdistelmä kirjallisuutta ja oman aikansa Sex and the Cityä.

Arvio: Alku ei lupaa hyvää. Elämäkerturi Rajalan persoona tunkee syliin oitis, kun siemaillaan valkoviiniä nostalgisesti yhdessä Ailan kanssa - tämähän on just sitä mitä lööpeistä epäilinkin. Rajala kaappaa miesmäisen egoistisesti valokeilan Meriluodolta, kaivelee esiin parit muinaiset miesskandaalit and there you go. Kaikki pilalla.

Vaan eipä sittenkään. Pian päästään vauhtiin eli Meriluodon lapsuuteen ja runoihin. Rajalan tehtävä ei ole helppo: miten kirjoitetaan elämäkerta naisesta, joka on kasvanut eteerisestä, palvotusta runotytöstä kulttuuriskandaaleja aiheuttaneeksi miestennielijäksi ja joka on kaiken lisäksi raportoinut elämästään ja äijistään jo kaiken ja enemmänkin kuin haluaisimme tietää?

Rajala tekee ainoan oikean valinnan ottaessaan näkökulmaksi kirjallisuuden ja aikalaiskritiikin. Lisäksi uskallan väittää, että miespuolisen ja nuoremman aikalaistodistajan valinta kirjoittajaksi on onnistunut: Rajala on heilastellut nuoruudessaan reippaasti vanhemman Meriluodon kanssa ja tämä ihastunut henkilökohtaisuus tekee kirjalle hyvää.

Harvoin näkee suurnaisen kirjallista elämäkertaa, jossa yhdistyy sekä kiinnostava kirjallisuusanalyysi että elämisen sietämätön ja vekkuli keveys. Sitäkin ujon ja estyneen runotytön elämään lopulta mahtui keskivertomarttaa enemmän.

Meriluodon miehet ja rakkaudet tunnetaan: suurimmat heistä olivat itse V.A. Koskenniemi sekä tietysti traumauttava aviomies Lauri Viita. Perään mahtui sekalainen joukko erikoisia kirkon miehiä, psykiatreja, juoppoja, suuria kirjailijoita, pieniä rakastajia - joka sorttia piisaa. Meriluoto itse jakaa heidät reippaasti kahtia suuriin järkäleisiin ja pikku-ukkoihin (joihin Rajala saa kunnian kuulua. Pisteet Rajalan itseironiasta, jota sitäkin löytyy odotettua enemmän.).

Miessuhteetkin käsitellään ja välillä niin intiimillä tasolla, että nolottaa. Pitikö tämäkin nyt kertoa - nyt puhutaan sentään Aila Meriluodosta! Mutta siinä onkin kirjan vahvuus: Rajala ihailee Meriluotoa avoimesti mutta pönöttämättä. Nuorempi fani olisi voinut olla liian kaino ja kunnioittava ja sitä Meriluoto ei totisesti ole elämässään ja teoksissaan ollut.

Miesjuttujen käsittelyssäkin keskiössä ovat silti kirjat: sori nyt äijät, suuret ja pienet rakastajat, mutta Meriluodon elämässä te olette vain materiaalia. Ette enempää, ette vähempää. Meriluoto kirjoitti aina itsestään, aina elämästään, aina miehistään ja tuotteliaisuuden perustana ja johtotähtenä oli aina rakkaus. Tämä tuodaan monipuolisesti esiin sekä lukuisilla tekstinäytteillä että kirjallisuuskritiikin ja kirjeenvaihdon lainauksilla. Samalla kasvaa kiehtova kuva kirjailijan uran kasvusta ja kehityksestä, voitoista ja tappioista.

Miehet vaihtuvat, kirjoittaminen jää. Samoin uskomaton optimismi ja elämän ilo: Terveisiä elämästä, tältä kohtaa, sanoo kasikutonen Meriluoto eikä opi koskaan olemaan rakastumatta.

Kenelle: Nuorille ja vanhoille Meriluoto-faneille. Teosten tunteminen edes jollain tasolla ei ole must, mutta helpottaa. Vähintääkin lievä kiinnostus kirjallisuuteen ja merkittävään runoilijaan on suotavaa.

Alkulause: "Aila Meriluoto seisoo kotitalonsa edustalla Pieksämäen Keskuskadulla, vettä sataa että lotisee."

Jälkimaku: Ennen oli veneet puuta, naiset rautaa! Mainittakoon, että teoksen konkreettisena jälkimakuna oli kankkunen, koska pakotin elämäkerran innoittamana kirjallisia kollegoita jatkoille Eliteen "koska Meriluotokin kävi Elitessä rakentamassa Suomen kirjallista ja kulttuurista tulevaisuutta ja mitä me tehdään - pyöritellään papereita!" Mitä sitten rakensimme, se jäi nyt kirjaamatta aikakirjoihin, mutta ainakin kirjallinen inspiraatio oli suuri.

Mitä äiti tykkäsi: Piti ennakko-odotuksia enemmän, mutta oli vähemmän haltioissaan kuin nuori polvi. Samaa mieltä siitä, että juoruarvoa kirjalla ei ole, onneksi. Totesi, että teos saattaa olla kiinnostavampi nimenomaan nuoremmille, jotka eivät ole seuranneet Meriluodon uraa ja runoutta aikalaisena. Kirja herätti myös kysymyksen siitä, mikä on erotiikan ja runollisen luomisvoiman suhde - erotomaaneja mieskirjailijoita kyllä tunnetaan, mutta tällä kertaa runotyttö ei jääkään pekkaa (sic) pahemmaksi.

Starat (1-5): Yllätän itsenikin, mutta 5. Liikutuin, innostuin, viihdyin, sivistyin. Mitä enempää voi elämäkerralta vaatia?


sunnuntai 23. toukokuuta 2010

Kirjallista kiirettä

Täällä ollaan hiljaiselosta huolimatta! Ensin tuli kesäflunssa, josta luonnollisesti seuraa työkiire. Ehdin flunssassa lukea sentään Panu Rajalan elämäkerran Aila Meriluodosta, joka oli (vastoin odotuksia) niin hyvä, että arvio pitää kirjoittaa ajan kanssa. Tulossa pian.

Miksi vastoin odotuksia? Siksi, että Meriluodon elämäkerta on, toisin kuin lehdistä olisi voinut päätellä, ennen kaikkea kirjallinen elämäkerta. Jos on lukenut Meriluodon päiväkirjat ja romaaneja, kohutuista mieskuvioista ei paljastu juurikaan uutta, tuotannosta sen sijaan sitäkin enemmän. Mutta tästä lisää myöhemmin.

Kävin myös koko kirja-alan perinteisessä kevätseminaarissa viime viikolla. Saimme oppia mm. Sony Musicilta siitä, miten kirja-ala voisi olla sössimättä sähköiseen mediaan siirtymisen talouden ja piratismin osalta, toisin kuin musiikkibisnes on tehnyt. Sonyn toimarin mielestä mahikset ovat hyvät: olemmehan sentään 10 vuotta musiikkiteollisuutta jäljessä. ;) Joskus perässä hiihtämisestä voi siis olla etuakin!

Helteisellä terassilla olimme aurinkoisen optimistisia ja totesimme, että sieltä se sähkökirja nyt tulee ja hyvä niin - kaikki suuret kustantajat lupasivat nimittäin teoksia sähköisessä muodossa ensi syksynä. Nähtäväksi jää millä ja miten niitä luetaan, kuka lukee ja millä hinnalla, mutta vaikeista ajoista huolimatta päivän tunnelma oli yllättävänkin positiivinen ja rento.

Lennokkaan ja varsin kiinnostavan sähkökirjapaneelikeskustelun jälkeen hyvä palautus todellisuuteen tuli katugallupina kuvatusta videosta, jossa Helsingin Kampissa kyseltiin ohikulkijoilta, mikä on sähkökirja. Juuri kukaan ei tiennyt iästä riippumatta. Joten ei se varmaan ihan ensi kirjamessuilla normikirjaa vielä suihinsa syö. ;)

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys



Summa summarum: Lievä lässähdys tuli. Alkulukujen yksinäisyys (WSOY) on sittenkin tavanomaisempi kirja kuin huikea alku antoi odottaa. Hyvä ja kielellisesti nautittava lukuromaani kuitenkin (nyt tulee kliseitä) rakastamisen vaikeudesta, ihmisten kohtaamisesta ja kohtaamattomuudesta, universaalista yksinäisyydestä ja daadaadaa. Synkän sijaan kuvailisin kirjaa silti mielenkiintoiseksi. Nopeahko, vetävä romaani eurooppalaisten ihmissuhderomaanien ystäville.


Arvio: Pääpari on kuin vammautunut Romeo ja Julia. Toinen on rampa anorektikko, toinen jotenkin autistinen tai vähintäänkin sosiaalisesti ja emotionaalisesti kyvytön matematiikan superlahjakkuus.

Eihän siitä mitään tule. Vaikka lapsesta asti yritetään ja jollain lailla ehkä rakastetaan, kohtaamisen mahdottomuus on näillä traumoilla ja kokemuksilla väistämätöntä. Traagista mutta totta. Toinen pakenee maasta, toinen kompromissi-avioliittoon.

Giordano kirjoittaa upeasti ja koskettavasti, kieli on nautinnollista. Lapsuusvaihe on jopa dekkarimaisen jännittävä. Aikuisuuteen siirryttäessä ärsyynnyn ajoittain kaikesta tunnevammaisuuden määrästä. En oikein tajua, mitä Alice näkee yliestyneessä Mattiassa, joka ei koskaan kykene osoittamaan häntä kohtaan mitään tunteita, väistelee vain? Silti mies tuntuu rujoudessaan ja angstissaan uskottavammalta kovan kohtalonsa takia. Alice on anoreksiansa kanssa stereotypisempi - perusneuroottinen kylmäkkö, Woody Allenin elokuvien vakiokalustoa.

Hieno kirja tämä silti on ja ehdottomasti suositeltava. Luin sen parissa päivässä, joten tarina onnistui imemään mukaan. Giordanon kirjallinen lahjakkuus on poikkeuksellista ikään nähden (s. 1982), ja mainittakoon sekin vaatimaton lisätieto, että hän on fyysikko, joka tekee väitöskirjaa hiukkasfysiikasta. Kuulemme hänestä vielä?

Kenelle: Sille, joka haluaa uppoutua hyvään tarinaan. Ei raskas ja angstinen aiheesta huolimatta, vaan sopivasti filosofinen.

Alkulause: "Alice Della Rocca inhosi hiihtokoulua."

Jälkimaku: Ei vielä ihan nerokas, mutta lähellä.

Mitä äiti tykkäsi: Jopa enemmän kuin minä. Piti matematiikan ja alkulukujen yhdistämistä ihmissuhteisiin hienona oivalluksena ja oivalsikin asioita, jotka menivät itseltäni ohi.

Starat: 4-.

keskiviikko 5. toukokuuta 2010

Mitä äitisi ostaisi?

Kysyin äidiltäni, minkä kirjan hän haluaisi äitienpäivälahjaksi, jos ei olisi lukenut jo kaikkea.
Tässä top five viime aikojen lukukokemuksista:

- Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
- Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissä
- Panu Rajala: Aila Meriluodon elämäkerta: Lasinkirkas, hullunrohkea
- Jhumpa Lahiri: Tuore maa
- Haruki Murakami: Kafka rannalla

Pahoittelen: tässä ei ole suuria yllätyksiä, koska äitini kirjahylly elää yllättäen aika tiiviissä symbioosissa omani kanssa (Murakami ja Auster ovat itselläni kesken, aion palata niihin - yes I can!). Aila Meriluodon elämäkerrasta tuli tosin lisävaroitus, että menee juoruilun ja hömpän puolelle välillä. En tiedä, kun olen itse vasta aloittamassa sitä, mutta äiti on aina oikeassa. ;)

Yksi ystävä ehdottikin, että jos äitini kerran lukee minuun verrattuna kymmenkertaisen määrän kirjoja, niin kannattaisiko hänen alkaa pitää kirjablogia. No kyllä kannattaisi. Vaan kun ei halua. Toisilla meistä on itsekritiikkiä.

Haluan lisätä listaan yhden eilen aloitetun briljantin kirjan, joka imaisi mukaansa poikkeuksellisella vauhdilla: Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys. Se on kehujen ja kohujen väärti, tosin myös aika rankka.

Palaan kun olen päässyt loppuun. Äitini saa sen äitienpäivälainaksi. Ei sen hyllyihin mahdu enää mitään.

maanantai 3. toukokuuta 2010

Muriel Barbery: Siilin eleganssi


Summa summarum: Huoh. Nihkeät kirja-arviot ovat aina yhtä hankalia. Ei ole kiva haukkua, mutta ylistääkään ei voi. Muriel Barberyn Siilin eleganssi (Gummerus) on kansainvälinen hittikirja, enkä ihan tajua miksi. Portinvartijarouva esittää rumaa ja tyhmää, mutta onkin salaa ääreiskulturelli ja sivistynyt. Pikkutyttö esittää vaikeaa ja tyhmää ja onkin salaa itsemurhaa hautova nero. Tämän lisäksi brassaillaan korkeakulttuurilla ja filosofialla. Kohteliain keksimäni määritelmä on jokseenkin viihdyttävä.

Arvio: Siilin eleganssilla on hyvätkin hetkensä: välillä naurattaa. Kirjan tarkoituksena on paljastaa viiltävästi luokkayhteiskunnan erot ja kuvata ihmisten ennakkoluuloja yhteiskuntakriittisesti, missä onnistutaan ajoittain.

Mutta kirja ei ole mielestäni riittävän hyvin kirjoitettu toteuttaakseen tarkoitustaan. Jos viihteelliseen kirjaan upotetaan miljoona lainausta sieltä ja täältä oopperasta tai klassikoista, vaikutelma on lähinnä teennäinen.

Vaikka luokkaerokritiikkiä epäilemättä tarvitaan nykymaailmassa, aihe tuntuu silti tunkkaisen 1800-lukulaiselta. Jos ranskalaiset todella elävät tällaisessa maailmassa edelleen, olen pahoillani heidän puolestaan, mutten jaksa olla kovin kiinnostunut.

Koska tämä on menestyskirja, olen tietysti väärässä.

Kenelle: Jos äitisi tykkää Tuhkimo-tarinoista ja on viihdekirjoihin kallellaan, kannattaa harkita Äitienpäivälahjaksi.

Alkulause: - Marxia luettuani katselen maailmaa ihan toisin silmin, Pallièresin poika ilmoitti aamulla, vaikka ei yleensä sano minulle sanaakaan.

Jälkimaku: Pretty woman.

Starat: 2,5. Ihan kiva.