Summa summarum: Panu Rajala yllättää. Elämäkerta "Lasinkirkas, hullunrohkea" (WSOY) Suomen kirjallisuuden grand old ladystä on kohteensa näköinen. Meriluodon romaaneja ja päiväkirjoja lukeneena epäilin, mitä uutta kukaan voi enää Meriluodosta kertoa - etenkin kun asialla on kirjallisuustieteen helppoheikki Panu Rajala. Jotain löytyi kuitenkin; ne kirjat! Mainio ja vetävä yhdistelmä kirjallisuutta ja oman aikansa Sex and the Cityä.
Arvio: Alku ei lupaa hyvää. Elämäkerturi Rajalan persoona tunkee syliin oitis, kun siemaillaan valkoviiniä nostalgisesti yhdessä Ailan kanssa - tämähän on just sitä mitä lööpeistä epäilinkin. Rajala kaappaa miesmäisen egoistisesti valokeilan Meriluodolta, kaivelee esiin parit muinaiset miesskandaalit and there you go. Kaikki pilalla.
Vaan eipä sittenkään. Pian päästään vauhtiin eli Meriluodon lapsuuteen ja runoihin. Rajalan tehtävä ei ole helppo: miten kirjoitetaan elämäkerta naisesta, joka on kasvanut eteerisestä, palvotusta runotytöstä kulttuuriskandaaleja aiheuttaneeksi miestennielijäksi ja joka on kaiken lisäksi raportoinut elämästään ja äijistään jo kaiken ja enemmänkin kuin haluaisimme tietää?
Rajala tekee ainoan oikean valinnan ottaessaan näkökulmaksi kirjallisuuden ja aikalaiskritiikin. Lisäksi uskallan väittää, että miespuolisen ja nuoremman aikalaistodistajan valinta kirjoittajaksi on onnistunut: Rajala on heilastellut nuoruudessaan reippaasti vanhemman Meriluodon kanssa ja tämä ihastunut henkilökohtaisuus tekee kirjalle hyvää.
Harvoin näkee suurnaisen kirjallista elämäkertaa, jossa yhdistyy sekä kiinnostava kirjallisuusanalyysi että elämisen sietämätön ja vekkuli keveys. Sitäkin ujon ja estyneen runotytön elämään lopulta mahtui keskivertomarttaa enemmän.
Meriluodon miehet ja rakkaudet tunnetaan: suurimmat heistä olivat itse V.A. Koskenniemi sekä tietysti traumauttava aviomies Lauri Viita. Perään mahtui sekalainen joukko erikoisia kirkon miehiä, psykiatreja, juoppoja, suuria kirjailijoita, pieniä rakastajia - joka sorttia piisaa. Meriluoto itse jakaa heidät reippaasti kahtia suuriin järkäleisiin ja pikku-ukkoihin (joihin Rajala saa kunnian kuulua. Pisteet Rajalan itseironiasta, jota sitäkin löytyy odotettua enemmän.).
Miessuhteetkin käsitellään ja välillä niin intiimillä tasolla, että nolottaa. Pitikö tämäkin nyt kertoa - nyt puhutaan sentään Aila Meriluodosta! Mutta siinä onkin kirjan vahvuus: Rajala ihailee Meriluotoa avoimesti mutta pönöttämättä. Nuorempi fani olisi voinut olla liian kaino ja kunnioittava ja sitä Meriluoto ei totisesti ole elämässään ja teoksissaan ollut.
Miesjuttujen käsittelyssäkin keskiössä ovat silti kirjat: sori nyt äijät, suuret ja pienet rakastajat, mutta Meriluodon elämässä te olette vain materiaalia. Ette enempää, ette vähempää. Meriluoto kirjoitti aina itsestään, aina elämästään, aina miehistään ja tuotteliaisuuden perustana ja johtotähtenä oli aina rakkaus. Tämä tuodaan monipuolisesti esiin sekä lukuisilla tekstinäytteillä että kirjallisuuskritiikin ja kirjeenvaihdon lainauksilla. Samalla kasvaa kiehtova kuva kirjailijan uran kasvusta ja kehityksestä, voitoista ja tappioista.
Miehet vaihtuvat, kirjoittaminen jää. Samoin uskomaton optimismi ja elämän ilo: Terveisiä elämästä, tältä kohtaa, sanoo kasikutonen Meriluoto eikä opi koskaan olemaan rakastumatta.
Kenelle: Nuorille ja vanhoille Meriluoto-faneille. Teosten tunteminen edes jollain tasolla ei ole must, mutta helpottaa. Vähintääkin lievä kiinnostus kirjallisuuteen ja merkittävään runoilijaan on suotavaa.
Alkulause: "Aila Meriluoto seisoo kotitalonsa edustalla Pieksämäen Keskuskadulla, vettä sataa että lotisee."
Jälkimaku: Ennen oli veneet puuta, naiset rautaa! Mainittakoon, että teoksen konkreettisena jälkimakuna oli kankkunen, koska pakotin elämäkerran innoittamana kirjallisia kollegoita jatkoille Eliteen "koska Meriluotokin kävi Elitessä rakentamassa Suomen kirjallista ja kulttuurista tulevaisuutta ja mitä me tehdään - pyöritellään papereita!" Mitä sitten rakensimme, se jäi nyt kirjaamatta aikakirjoihin, mutta ainakin kirjallinen inspiraatio oli suuri.
Mitä äiti tykkäsi: Piti ennakko-odotuksia enemmän, mutta oli vähemmän haltioissaan kuin nuori polvi. Samaa mieltä siitä, että juoruarvoa kirjalla ei ole, onneksi. Totesi, että teos saattaa olla kiinnostavampi nimenomaan nuoremmille, jotka eivät ole seuranneet Meriluodon uraa ja runoutta aikalaisena. Kirja herätti myös kysymyksen siitä, mikä on erotiikan ja runollisen luomisvoiman suhde - erotomaaneja mieskirjailijoita kyllä tunnetaan, mutta tällä kertaa runotyttö ei jääkään pekkaa (sic) pahemmaksi.
Starat (1-5): Yllätän itsenikin, mutta 5. Liikutuin, innostuin, viihdyin, sivistyin. Mitä enempää voi elämäkerralta vaatia?
Arvio: Alku ei lupaa hyvää. Elämäkerturi Rajalan persoona tunkee syliin oitis, kun siemaillaan valkoviiniä nostalgisesti yhdessä Ailan kanssa - tämähän on just sitä mitä lööpeistä epäilinkin. Rajala kaappaa miesmäisen egoistisesti valokeilan Meriluodolta, kaivelee esiin parit muinaiset miesskandaalit and there you go. Kaikki pilalla.
Vaan eipä sittenkään. Pian päästään vauhtiin eli Meriluodon lapsuuteen ja runoihin. Rajalan tehtävä ei ole helppo: miten kirjoitetaan elämäkerta naisesta, joka on kasvanut eteerisestä, palvotusta runotytöstä kulttuuriskandaaleja aiheuttaneeksi miestennielijäksi ja joka on kaiken lisäksi raportoinut elämästään ja äijistään jo kaiken ja enemmänkin kuin haluaisimme tietää?
Rajala tekee ainoan oikean valinnan ottaessaan näkökulmaksi kirjallisuuden ja aikalaiskritiikin. Lisäksi uskallan väittää, että miespuolisen ja nuoremman aikalaistodistajan valinta kirjoittajaksi on onnistunut: Rajala on heilastellut nuoruudessaan reippaasti vanhemman Meriluodon kanssa ja tämä ihastunut henkilökohtaisuus tekee kirjalle hyvää.
Harvoin näkee suurnaisen kirjallista elämäkertaa, jossa yhdistyy sekä kiinnostava kirjallisuusanalyysi että elämisen sietämätön ja vekkuli keveys. Sitäkin ujon ja estyneen runotytön elämään lopulta mahtui keskivertomarttaa enemmän.
Meriluodon miehet ja rakkaudet tunnetaan: suurimmat heistä olivat itse V.A. Koskenniemi sekä tietysti traumauttava aviomies Lauri Viita. Perään mahtui sekalainen joukko erikoisia kirkon miehiä, psykiatreja, juoppoja, suuria kirjailijoita, pieniä rakastajia - joka sorttia piisaa. Meriluoto itse jakaa heidät reippaasti kahtia suuriin järkäleisiin ja pikku-ukkoihin (joihin Rajala saa kunnian kuulua. Pisteet Rajalan itseironiasta, jota sitäkin löytyy odotettua enemmän.).
Miessuhteetkin käsitellään ja välillä niin intiimillä tasolla, että nolottaa. Pitikö tämäkin nyt kertoa - nyt puhutaan sentään Aila Meriluodosta! Mutta siinä onkin kirjan vahvuus: Rajala ihailee Meriluotoa avoimesti mutta pönöttämättä. Nuorempi fani olisi voinut olla liian kaino ja kunnioittava ja sitä Meriluoto ei totisesti ole elämässään ja teoksissaan ollut.
Miesjuttujen käsittelyssäkin keskiössä ovat silti kirjat: sori nyt äijät, suuret ja pienet rakastajat, mutta Meriluodon elämässä te olette vain materiaalia. Ette enempää, ette vähempää. Meriluoto kirjoitti aina itsestään, aina elämästään, aina miehistään ja tuotteliaisuuden perustana ja johtotähtenä oli aina rakkaus. Tämä tuodaan monipuolisesti esiin sekä lukuisilla tekstinäytteillä että kirjallisuuskritiikin ja kirjeenvaihdon lainauksilla. Samalla kasvaa kiehtova kuva kirjailijan uran kasvusta ja kehityksestä, voitoista ja tappioista.
Miehet vaihtuvat, kirjoittaminen jää. Samoin uskomaton optimismi ja elämän ilo: Terveisiä elämästä, tältä kohtaa, sanoo kasikutonen Meriluoto eikä opi koskaan olemaan rakastumatta.
Kenelle: Nuorille ja vanhoille Meriluoto-faneille. Teosten tunteminen edes jollain tasolla ei ole must, mutta helpottaa. Vähintääkin lievä kiinnostus kirjallisuuteen ja merkittävään runoilijaan on suotavaa.
Alkulause: "Aila Meriluoto seisoo kotitalonsa edustalla Pieksämäen Keskuskadulla, vettä sataa että lotisee."
Jälkimaku: Ennen oli veneet puuta, naiset rautaa! Mainittakoon, että teoksen konkreettisena jälkimakuna oli kankkunen, koska pakotin elämäkerran innoittamana kirjallisia kollegoita jatkoille Eliteen "koska Meriluotokin kävi Elitessä rakentamassa Suomen kirjallista ja kulttuurista tulevaisuutta ja mitä me tehdään - pyöritellään papereita!" Mitä sitten rakensimme, se jäi nyt kirjaamatta aikakirjoihin, mutta ainakin kirjallinen inspiraatio oli suuri.
Mitä äiti tykkäsi: Piti ennakko-odotuksia enemmän, mutta oli vähemmän haltioissaan kuin nuori polvi. Samaa mieltä siitä, että juoruarvoa kirjalla ei ole, onneksi. Totesi, että teos saattaa olla kiinnostavampi nimenomaan nuoremmille, jotka eivät ole seuranneet Meriluodon uraa ja runoutta aikalaisena. Kirja herätti myös kysymyksen siitä, mikä on erotiikan ja runollisen luomisvoiman suhde - erotomaaneja mieskirjailijoita kyllä tunnetaan, mutta tällä kertaa runotyttö ei jääkään pekkaa (sic) pahemmaksi.
Starat (1-5): Yllätän itsenikin, mutta 5. Liikutuin, innostuin, viihdyin, sivistyin. Mitä enempää voi elämäkerralta vaatia?
