maanantai 28. syyskuuta 2009

Huonosti käyttäytyvät (ihanat) koirat


Summa summarum: Huono Hollywood-leffa, mahtava kaamoskirja. Jos ymmärrät, miksi John Groganin "Marley ja minä" on alaotsikoitu "Elämää ja rakkautta maailman kauheimman koiran kanssa", lue tämä. Jos sen sijaan kuulut niihin, joiden mielestä koirat ovat vain koiria, ei varmaankaan kannata. ;)
Arvio: Sain kirjan lainaan ystävältä, jonka oma koira ei ole ihan siitä puudeleimmasta päästä, mutta silti on maailman ihanin ja persoonallisin koira. Ihastuin kirjaan heti alkusivuilta - koiraviihdettä parhaimmillaan! Toimii myös terapiakirjana kurittomien koirien kasvattajille.
John Grogan on monesti palkittu toimittaja ja vaikkei tästä Pulizeria tule, kirja on hauskan vetävästi kirjoitettu. Luin sen yhteen putkeen parissa päivässä, koska en voinut päästää irti.
Marley oli jättikokoinen labbis, joka sai potkut koirakoulusta. ;D Se söi kaiken, oli kuriton ja tottelematon, kerta kaikkiaan rasittava riiviö (huuto, jonka kuulen usein ystäväni luona heidän ihanan riiviönsä pompatessa syliini koko 50-kiloisen kroppansa voimalla). Ja silti Marley on niin rakastettava, ihmisrakas ja uskollinen, että vähänkään koirista heltyvä hullaantuu Marleyyn kirjan kuluessa väkisinkin.
Lisäksi kirjassa kuvataan osuvasti nuoren avioparin kasvua perheeksi kiitettävän rehellisesti - omakotitalo, koira ja pari lasta eivät tule ihan kivuttomasti. Kirja on naurattava, koskettava, viihdyttävä ja vähän opettavakin ja lopuksi tulee hirveä hauvakuume.
Ei mitään suurta ja deeppiä kirjallisuutta, mutta silti suositeltavaa lukemista lokakuuhun.
Kenelle: Koiraihmisille riippumatta siitä, omistaako koiraa. Jos minulla olisi kouluikäinen lapsi, lukisin tätä iltaisin yhdessä ääneen. Varoitus: elokuva on kuulemma kuitenkin tosi huono.
Alkulause: "Olimme nuoria."
Jälkimaku: No itkuhan siitä tuli.
Starat: Kirjalle hyväntuulisuuspisteitä 3,5. Marleylle tietysti 5.

perjantai 25. syyskuuta 2009

Kureishi on vähän väsynyt



Muistatteko Esikaupunkien Buddhan? Hanif Kureishin vuonna 1991 julkaistu esikoinen räjäytti ainakin oman teini-ikäisen tajuntani (siihen ei tosin vaadittu paljon) ja teki Kureishista ns. etnisen kirjallisuuden esikuvan.

Sittemmin luin joitain Kureishin romaaneja, mutta enemmän pidin hänen elokuvakäsikirjoituksistaan. Nyt tuli otettua työmatkakirjaksi Kureishin uusi kertomuskokoelma Lähtö ja neljä muuta tarinaa.

Hmm. Tapani mukaan kommentoin luettuani kertomuksista vasta kaksi: molemmissa seikkailee keski-ikäinen ikäkriisinen äijä. Toinen tarina (nimeltään Jätös) on absurdin loistava. Toisessa taas meinaa mennä hermo: keskiluokka-angstia poteva mies suunnittelee sivutolkulla vaimon jättämistä. Ääh.

Lähtökohta on hyvä (mitä tapahtuu ihmisen päässä ennen lähtöä?), mutta rajansa kaikella. Arpominen alkaa ottaa vähitellen päähän ja tekee mieli huutaa, että lähe nyt sit menee, mitäs siinä vatvot ja voivottelet, että elämä on tylsää? ;)

Ymmärrän, etten ole siis vielä ihan keski-ikäinen, vaan jokseenkin tarmokas nuori aikuinen, joka uskoo, että elämä on oikeasti jännittävää ja yllätyksiä täynnä.

Hyvä niin. Suosittelen Kureishia miehille, jotka kokevat olevansa vähän lähempänä väsynyttä keski-ikäistä äijää ja tietysti naisille, jotka yrittävät kestää niitä.

tiistai 22. syyskuuta 2009

Aivojumppaa



Kyllä uutiskirjeellä voi näköjään myydä kirjoja - tuli meiliin mainos, joka osui ja upposi suoraan kotipsykologin sydämeen (tai aivoon): Aivot. Käyttäjän käsikirja.

Se piti saada heti, eikä suotta: jenkit osaavat tämän lajin. Matthew MacDonald on kirjan tekijä (ohjelmisto-opastausta selittää perusteellisuuden ja insinöörihuumorin, kirjallisuusopinnot sen, että tekstiä on kiva lukea). Sen lisäksi tekijätiimiin kuuluu seitsemän (7!) muuta tarkastajaa, mm. yksi neurotieteen proffa.

Ei ihan huono tapa tehdä tietokirjaa maallikoille, vaikkakin kallis. Kirja on nimensä mukaisesti käyttäjän käsikirja: aivot ja niiden optimaalinen käyttäminen ja hoitaminen käydään läpi perusteellisesti niin biologian kuin psykologian osalta; miten pitäisi syödä, miten vähentää uniongelmia, miten tunnistaa kestävä parisuhde jne. Mukana on biologian oppitunnin lisäksi uni, ravinto, muisti, tunteet, havainnot, järki, sukupuolten välinen sota ja jopa persoonallisuustesti.

Monitieteisyys kannattaa: sujuvan tekstin lisäksi kirjassa on paljon esimerkkejä, testejä, kuvia, faktalaatikoita, tositarinoita, ohjeita aivoista huolehtimiseen ja jopa avaimet onneen (tai ainakin selitys siihen, miksi jatkuva onnen tavoittelu on turhaa). Miinusta annan välillä vähän rasittavan amerikkalaisesta tyylistä ja insinöörihuumorista.

En tiedä, mitä lääkärit, biologit tai psykologit sanoisivat, mutta hehän eivät kuulukaan kohderyhmään - kotipsykologin mielestä tämä on onnistunut esimerkki mutkikkaan asian popularisoinnista. Kirjasta voi sitä paitsi poimia helposti itseä kiinnostavat osiot.

Kenelle: Kotipsykologin must-opas, jolla voi jatkossa perustella illanistujaisten mutu-psykologian tieteellisenä faktana. Lue ja loista aivotieteen ammattilaisena!

Alkulause: "Tämä kirja kertoo aivoiksi kutsutusta kosteasta massasta rypistynyttä solukudosta sekä siitä, miksi tämä elin on vastuussa kaikesta - niin todellisesta rakkaudesta kuin siitä, että yleensä nousemme ylös sängystä aamuisin."

Jälkimaku: Pitää nukkua enemmän.

Starat: 3,5.

torstai 17. syyskuuta 2009

Jari Tervo: Koljatti



Summa summarum: On olemassa kaksi mahdollisuutta: Jari Tervo on kirjoittanut nerokkaan mestariteoksen ja minä olen idiootti tai joku on mokannut jotain. Olen valmis ottamaan riskin ja idiootin leiman otsaan. Olkaa hyvä.


Arvio: Unohdetaan Pekkarisen tupeet, puolihauskat nälvinnät Stubbista ja Kataisesta – unohdetaan jopa, että on olemassa pääminsteri, joka muistuttaa Lahnasta yksi yhteen. Otetaan ihan vain romaani romaanina.


Se on silti huono.

Miksi?

Punainen lanka puuttuu. Kirja on tyylillinen sekasikiö. Ajoittain mennään poliittisella satiirilla, sitten lipsutaan väsyneen veijaritarinan puolelle. Tiukka mediakritiikki sentään toimii, parhaimmillaan naurattaa, terävin Tervo vilahtaa.

Väliin tulee kaikenlaista epäselvää huttua kuten pääministerin kellariin vangitsema nainen - miksi? Outoa, ettei media pidä tätä tupeeta huonompana vitsinä aikana, jolloin Euroopasta paljastuu jatkuvasti naisia kellareissa pitäneitä psykopaatteja. Mielestäni kellariin vangittu pääministerin morsian on mauton vitsi ja yksi vähintäänkin turhista sivujuonista.

Seuraa pääministerin outoja hallusinaatioita, puolihauska matka kansan pariin ja vielä oudompi sivujuonne Putinin elämästä sekä väistämättä viimeinen valtioselkkaus. Media saa kyllä ansaitsemansa haukut, mutta ihan kokonaisen kirjan aiheeksi se ei näillä eväillä riitä. Pääministerin burnout ja ahdinkokin jää oudon yhdentekeväksi. Loppua kohti kirja hyytyy, vaikka vauhti kasvaa.

Kun en tajua, niin en tajua. Jos Tervo olisi palautettu omaan kellariinsa kirjoittamaan Koljatti numero kaksi, tästä olisi voinut tulla kelvollinen kirja. Silti olen sitä mieltä, että liika yhdennäköisyys Vanhasen kanssa on kirjan suurimpia ongelmia – se ei jaksa huvittaa koko kirjan ajan, vaikka esimerkiksi kuvaus kielitaidottomasta Lahnasesta maailmalla on liikuttava ja kirjan parhaita jaksoja.

Kun olen ikävälle linjalle lähtenyt, niin olen sitä loppuun asti: kiitos lööppien, huonoksi kirjaksi tämä myy hyvin. Ostakaa te parempaa luettavaa.

Kenelle: Jari Tervo -fanit lukevat anyway ja hyvä niin. Ei suositella alle 45-vuotiaille ainakaan.


Alkulause: ”Alussa oli Kekkonen.”


Jälkimaku: Miksi, Jari, miksi??


Starat: 2. Pidin Tervon Rovaniemi-veijariromaaneista. Toivon pikaista paluuta siihen settiin.

Väliaplodit Jenni Haukiolle

Kulttuurilehti KirjaIN on tehnyt hämmästyttävän teon: haastatellut valtakunnan virallisen lapsimorsian -tittelin saanutta runoilija Jenni Haukiota (ei tulevaa tai nykyistäkään sukua Niinistö).

Viestintäalan ihmisenä Haukio osaa mediapelin, jonka sääntö hänen kohdallaan järjestelmällisesti kuuluu: ei kommentoi. Mitään. Suuren yleisön kannalta tämä on tietysti vähän ärsyttävää, mutta onneksi KirjaIN tyydyttää tiedonjanomme runoilija Haukion osalta. (Toim.huom: Haukiota haastatellaan Turun kirjamessuilla la 3.10. klo 12.20 Agricola-lavalla)

En yleensä ole luontorunojen ystävä, mutta kiinnostuin lievästi Haukion runoista fiksun haastattelun perusteella - ja siksi, että Haukio sanoo suurimman inspiraation tulevan saaristosta. Täytyy tutustua.

Eniten ilahduin kuitenkin Haukion loppusitaatista: "Pidän kaikkea saamaani ulkokirjallista huomiota hyvin kiusallisena. Ei kukaan kirjailija halua muuta huomiota kuin sellaista, joka kumpuaa teoksista itsestään. Ajattelenkin julkisuutta itseni ja runojeni ulkopuolisena asiana: ne eivät kohtaa."

Ymmärrän.

maanantai 14. syyskuuta 2009

Kari Hotakainen: Ihmisen osa



Kari Hotakaisen uusin romaani Ihmisen osa on niin hyvä, että siitä on vaikea sanoa mitään. Vetää hiljaiseksi. Mutta yritetään. Jos luet yhden kirjan tänä syksynä, lue tämä. "Tämä on vihje."

Summa summarum: Sanaisen arkkunsa tyhjentänyt kirjailija ostaa Salme Malmikunnaksen elämäntarinan 7000 eurolla. Tulee vähän erilainen tarina, mutta hyvä niin. Vihainen humoristi-Hotakainen tyhjentää kerralla pajatson kaikesta siitä, mikä nykymaailmassa on vikana ja osuu maaliin. Lisäksi joku on kannellut vapaalle kirjailijalle siitä, millaista työelämä nykyään oikeasti on. ;)

Arvio: Naurattaa muttei tee iloseks -sanonta sopii Ihmisen osaan. Aloitus on hulvaton. On pakko ihailla Hotakaisen kykyä jäljitellä aidon oloisesti Suomen kansan syvien rivien ääntä. Vähitellen hymy hyytyy - ei olekaan niin hilpeää, ei.

Kirjaan tulee mukaan uusia henkilöitä ja näiden melko anonyymeiksi jäävien hahmojen kautta kuvataan niin siirtolaiset kuin Audi-miehetkin, kaikki yhtä taitavasti. Viiltävän tarkoilla tilannekuvauksillaan Hotakainen ampuu varakkuudessaan pönöttävät sisäiset sankarit alas puistonpenkin pultsareiksi - sarasvuolainen maailma ei saa Hotakaiselta mitään armoa.

Pienten ja köyhien puolella ollaan, mutta paljon toivoa ei heillekään jaeta. Legendaarisimpia osioita on burn out -Helenan työilmapiirihaastattelu. Hotakainen hallitsee absurdin tilannekomiikan lajit.

Ei tätä kylliksi voi kehua, mutta jos jotain miinusta täytyy antaa, niin henkilöiden moninaisuus tekee kirjasta vähän hajanaisen. Ilmapiirikonsulttien väsyttämä ei aina meinaa muistaa kuka oli kuka.

Ja ote siitä haastattelusta:

"Sinulla on pälvikalju, Ruusutie. Kello tikittää. Meillä on viimeinen tukka päässä."

Kenelle: Ihan kaikille. Myös niille, jotka eivät pitäneet Juoksuhaudantiestä. Nopealukuinen.

Jälkimaku: Minulla on viimeinen tukka päässä.

Alkulause: "Minun nimeni on Salme Sinikka Malmikunnas ja kaikki mitä minä sanon, painetaan sanasta sanaan tähän kirjaan."

Starat: 4,5. Se on totuus. ;)

perjantai 11. syyskuuta 2009

Kekkonen, kekkonen, kekkonen (and who gives a s--)

Seuraa epäpoliittisen, epäidealistisen, epäsukupolven epätulkin hämmentynyt ensivaikutelma Tervon Koljatista.

Booooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooriiiiing.

Jo alkulause on epäilyttävä: "Alussa oli Kekkonen." Siis Kekkoseenko asti tässä nyt mennään, olin silloin jotain about viisi. Jatko on sitä samaa: setvitään suomettumisen aikoja, ihmisiä, jotka ovat nimiltään jotenkin hämärästi tuttuja mutta ei kuitenkaan, eivätkä edes Stubb ja Katais-vitsit jaksa mitenkään ilahduttaa. Niitä irvitään NYT-liitteessä joka viikko ja paremmin.

Ongelma on tämä: poliitikot tekevät nykymedian syövereissä itsestään suuremman vitsin joka päivä kuin mihin valtakunnan virallinen sanaseppo pystyy.

Olen pettynyt. Olen tykännyt Tervosta sanavalmiina ja ilkeänä verbaalivirtuoosina, jonka kirjat ovat ajoittain huvittaneet. Uutuuden kanssa kertaakaan ei ole vielä huvittanut, ei edes tyrmistyttänyt.

Kiukkuinen naispresidentti. Pekkarisen tupee. Stubbin machoilu. Onpa väsynyttä???

Jos ei tämä tästä virkisty, niin jää kyllä kesken. Kekkonen, kekkonen, kekkonen. Bygones...

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

Puolustuksen puheenvuoro

Olkoon, olen populisti: jos haluatte osallistua keskusteluun Tervon Koljatista lukematta kirjaa itse, tässä pari puolustuspuheenvuoroa, joiden mukaan kirjassa on muutakin kuin Pekkarisen tupee: Kirsi Piha ja Hreathemuksen blogi.

Itse en ole vielä mitään mieltä, vaan odottelen kirjaa lainaan lähiaikoina. Hotakaisen Ihmisen osasta toipumiseen tosin menee hetki, ei suositella perheen herkimmille. :-/

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Jari Tervolla on seksielämä!



Pitääpä osallistua tähän Jari Tervon mainiosti masinoimaan mediahässäkkään teemasta suuttuuko Matti Vanhanen Tervon satiirista ja ketä se sitten taas kiinnostaa.


Kun en ole Tervon kirjaa lukenut (enkä varmaankaan lue ellei sitä tarjoilla postiluukusta) niin otan ihan toisen näkökulman: tiesittekö, että myös Jari Tervosta on kirjoitettu merkittävä paljastuskirja, jossa hän esiintyy vieläpä omalla nimellään? Nimittäin vaimon Kati Tervon kirja Kesäpäiväkirja, jonka merkittävin paljastus on se, että Jari Tervon privaattielämä on tylsempää kuin Matti Vanhasen. Voinemme vetää tästä siis sen johtopäätöksen, että Tervo onkin Vanhaselle vain kateellinen?? ;D


Luin Kati Tervon kirjan kesälomalla enkä vieläkään tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Joten ajatellaan nyt. Ensimmäinen ajatus oli, että toimisi blogina, mutta miksi siitä piti tehdä kirja? Kati Tervo pitää siis kirjaimellisesti kesäpäiväkirjaa, jossa kertoo missä nyt lomaillaan, millaisia säitä on pidellyt ja millä tuulella romaania kirjoittava Jari on. Parhaissa kohdissa hän muistelee hieman erikoista lapsuuttaan ja sukuaan sekä kuolleita perheenjäseniään. Niissä osissa kirja on koskettava ja kiinnostava historiallisesti ja henkilökohtaisesti. Rouva Tervo osaa onneksi kirjoittaa.


Mutta loppu onkin taiteilijaelämäksi melkoista nurmijärveä. Villeimmät paljastukset voisi kiteyttää siihen, että toisinaan Jari on hankala ja ryyppää, uskokaa tai älkää. Ja että Tervoilla on näemmä kohtuullinen seksielämä - näistä muutamista vihjauksista lienee päässyt takakanteen kuvaus "aurinkoinen, intiimi teksti". No ei se nyt niin intiimi ole - kohauttavampaa olisi ollut paljastaa, että seksielämää oli viimeksi 90-luvulla kuten isolla osalla suomalaisista, Vanhasta lukuunottamatta. Avioliitto näyttää kaikin puolin onnelliselta ja hyvä niin; ongelma on siinä, että hirveän mielenkiintoista kirjaa siitä harmoniasta ei synny. Enemmänkin ihan kivaa kesäluettavaa.


Sellaisena kirjaa voi suositella, mutta en voi itse välttyä ajatukselta, olisiko kirjaa julkaistu, jos kirjoittaja ei olisi Jari Tervon vaimo? En halua vähätellä Kati Tervon kirjoittajan lahjoja, mutta epäilen, että täysin tuntemattomana hänen olisi pitänyt suunnata lahjansa fiktiiviseen sisältöön. Kuten herra Tervokin toivon mukaan jatkossa tekee.


Kenelle: Viisikymppisille naisille. Niille, jotka haluavat urkkia edes vähän Tervolaista perhe-elämää.


Alkulause: Puoli yksi yöllä teekkari kailotti ovemme takana kännykkäänsä.


Jälkimaku: Nopealukuinen ja kevyehkö. Ihan kiva.


Starat: 3.


lauantai 5. syyskuuta 2009

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia



Yllätyskäänne! Sain syysflunssan ja havaitsin Larssonin parhaaksi flussalukemiseksi. Siispä suositellaan syysflunssaan.

Summa summarum: Ruotsalainen James Bond meets Mikki Hiiri - tyyppinen etsivä suttaantuu ensin talousrikoksiin, sitten sairaan suvun murhamysteereihin ja kaataa siinä sivussa kaikki vastaantulevat naiset. Ylipitkä, mutta kohtuullisen koukuttava kohudekkari, jota voivat harkita myös ne, jotka eivät yleensä lue dekkareita. Jos kestää Mikki Hiirtä, that is.

Arvio: Toistan itseäni: ei se huono ole. Mutta ei ihan henkeäsalpaavan nerokaskaan. Tulee mieleen loistava ruotsalainen ilmaus lagom. Tämä on ihan lagom-kirja. Hirveä tuomio sinänsä, kun tästä on tehty jo menestysleffakin.

Kirjassa on kansankodille sopivasti näennäis-feministinen lataus: käsitellään sadistisia miehiä, jotka vihaavat ja murhaavat naisia. Naishahmot ovat vahvoja uranaisia, jopa epästereotyyppisellä tasolla (nainen, joka on ilmiömäinen hakkeri, ooh! Osaa käyttää tietokonetta! Ja pelastaa etsivän hengenkin, tajuttoman tasa-arvoista!!). Kirjasta löytyy ihailtavan monipuolinen ja hyvin kuvailtu henkilögalleria, on pahoja miehiä ja pahoja naisia ja kaikkea siltä väliltä. Pisteet siitä.

Mutta sitten kuitenkin. Välillä väsyn liian yksityiskohtaiseen tapahtumaselostukseen (mitä väliä missä kahvilassa päähenkilö Mikael Blomqvist juo kahvit matkalla jonnekin??) ja lopulta väsyn itse Mikael Blomqvistiin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun jo kolmas muka vaikeasti tavoiteltava nainen on kestämättömän rakastunut tähän yltiömoraaliseen Mikki Hiiri -hahmoon. Hei pliis??!

Mikki Hiiri itse sen sijaan ratsastelee kohti auringonlaskua rosmojen ulottumattomissa moraalistaan ylpeänä ja kainalossaan kätevästi naimisissa oleva naisystävä, jonka ihana ruottalainen aviomies ymmärtää sivusuhteen - hei pliis?? Jotta Mikki Hiirestä tehtäisiin kuitenkin sopivasti inhimillinen, hänellä on yksi hirveä puute: hän on huono isä. Oi sentään.

Tämä erhe sivuutetaan silti aika kätevästi, eikä tytärkään häntä vihaa. Minkäs teet, sitoutumiskammoinen mutta lutunen yksinäinen ratsastaja. (Tulee mieleen Juha Itkonen loistava kolumni uusimmassa Imagessa, jossa hän ihmettelee, mitä tasa-arvo tekee sankaruudelle, sitaatti: "Mutta millaisia elämäkertoja kirjoitetaan miehistä, jotka pelaavat sählyä ja vaihtavat vaippoja? Kuka niitä jaksaa lukea?") ;D

Eniten annan kuitenkin miinuksia siitä, että kirjan kerronnallinen teho kärsii kahdesta juonesta: kun se kiinnostavin eli murhamysteeri on saatu ratkaistua, kirja palaa vielä - ihan turhaan - takaisin alkuperäiseen talousrikokseen, joka ei mielestäni tuo juoneen mitään lisäarvoa, ainoastaan pitkitetyn ja lässähtävän lopun. Ihmettelen.

Lisämiinukset myös siitä, että ainakin kaksi juonenkäännettä tarjoiltiin liian tarjottimella jo etukäteen - tiedän, että monien mielestä on koukuttavaa keksiä juonenkäänteitä sata sivua ennakkoon, mutta itse pidän sitä vain kirjailijan laiskuutena. En haluaisi pystyä keksimään mitään ennakkoon kun kyse on dekkareista.

Kritiikistä huolimatta palaan alkuun: tämä on ihan hyvä dekkari. Mutta jatko-osia en enää jaksa.

Kenelle: Ensisijaisesti dekkarifaneille. Toissijaisesti niille, joilla on aikaa ja halua lukea vuodessa yksi 600 sivun dekkari vaikka syysflunssassa.

Alkulause: Oikeudenkäynti oli lopullisesti ohi, ja kaikki mitä oli voitu sanoa, oli sanottu.

Jälkimaku: Lagom. Kiinnostavampi kuin Kauppalehti, kuitenkin.

Starat: 3,5. Tässä oli hetkensä.

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Hotakainen - Larsson 6-0

Koska oma Stieg Larsson -projektini on muodostumassa jälleen yhdeksi Via Dolorosaksi (luen sitä koko ajan eikä se silti ikinä lopu - nyt menossa sivulla 260, sivuja yht. 611), linkkaan nyt jo Jennin arvioon samasta teemasta.

Olemme ihastuttavan yksimielisiä Jennin kanssa Larssonista, mikäs sen mukavampaa, mutta lupaan palata asiaan omalla arviolla n. vuonna 2011, kun olen saanut tämän "vetävän ja mukaansatempaavan" teoksen loppuun.

Miksi, oi miksi kirjassa on oltava 600 sivua? Keksin vain pari kirjaa, joissa tarinankerronta vaatii sitä: Taru sormusten herrasta ja Raamattu. Muut ovat ylipitkiä vuodatuksia, joille tiivistäminen olisi tehnyt hyvää. No voi niitä joku muukin teos maailmankirjallisuuden historiassa olla, mutta on kiva yleistää.

En kestä enää Hotakaisen ihanan tiivin ja lakonisen ilmaisun houkutusta ja luen Ihmisen osan tähän väliin.