maanantai 30. maaliskuuta 2009

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Summa summarum: No niin. On Totuuden aika. Välillä vähän tuskaksikin muuttunut maailmanmenestysromaani Tuhat loistavaa aurinkoa on luettu. Lopputulos: en käännä koko takkia. Mutta kaksi hihaa kylläkin.

Arvio: Muista poikkeaminen on aina ihmisen kaltaiselle sosiaaliselle eläimelle ikävää. Olen helpottunut siitä, että alkuvaikeuksien jälkeen pystyn ymmärtämään, miksi kyseessä on viime vuoden myydyin käännösromaani (myydyin kotimainen oli Sofi Oksasen Puhdistus). Varsinkin, kun ystäväpiirissä on suositeltu varauksetta. Teos kertoo Afganistanista, sen kurjaakin kurjemmasta historiasta ja naisten karmeasta asemasta. Aiheesta huolimatta kirja on kirjoitettu kevyesti - lukija itse voi arvioida, onko se plussaa vai miinusta.

Itse suosittelen varauksella: kielessä, tyylissä ja henkilöissä on kömpelyyttä ja ajoittain viihdekirjamaista ohuutta. Enkä siedä edelleenkään jatkuvaa vieraskielisten lainasanojen käyttöä, rajansa amerikkalaisilla tehokeinoillakin. Siitä en aio tinkiä. Sen sijaan tingin siitä, että puolivälissä kirja vihdoin viimein - luojan kiitos! - kolahtaa siinä määrin, että eilen jäi viikon kohokohta eli Tanssii tähtien kanssa näkemättä. Tätä varten piti ensin tankata parisataa sivua melkein väkisin kunnes päästään osioon, jossa kakkosvaimo tulee taloon.


Tulee kylmä hiki pelkästä ajatuksesta - olkoonkin, että väkivaltaisesta ja sadistisesta miehestä ei edes kumpikaan vaimoista ole kiinnostunut. Naisiin alkaa tässä vaiheessa tulla lisää kulmaa ja syvyyttä. Lisäksi Afganistanin sotien kuvaus saa järkyttymään: onhan se tiedetty, että siellä on ollut hirveää, mutta että ihan näin hirveää..?


Omasta mielestäni tiesin hyvinkin, että Afganistan vajosi Talibanien valtaan tultua keskiajalle mitä tulee ihmisoikeuksiin ja naisen asemaan. Silti en ollut tajunnut sitä yksittäisen ihmisen tasolla. Miten tällaista voi olla 1990- ja 2000-luvulla? Miksi tällaista on maailmassa edelleen? Miksi emme tee mitään? Mitä voimme tehdä? Ahistaa!

Teoksen kirjallisista puutteista huolimatta suosittelen: nyt kun olemme sankoin joukoin perehtyneet Oksasen ansiosta Viron hirveään historiaan, mikään ei vapauta meitä perehtymästä niiden ihmisten elämään, joilla ei edelleenkään ole vettä, ruokaa tai ihmisoikeuksia.
Onneksi kirja on edes lievästi toivoa luova: olivat olosuhteet mitkä tahansa, ihmiset eivät lakkaa rakastamasta, lisääntymästä ja toivomasta. Se meitä ainakin yhdistää.
Kenelle ei: Hyvin korkeakirjallisille ihmisille. Heille löytyy samasta aiheesta paremmin kirjoitettuja teoksia. Miesten kommentteja en ole kuullut, mutta kuulemma Hosseinin Leijapojasta on pitänyt moni mies eikä aihe ole niin naiskeskeinen.

Jälkimaku: Minne voi lähteä vapaaehtoistyöntekijäksi pelastamaan maailman?
Alkulause: Mariam oli viiden vanha, kun hän kuuli ensi kerran sanan harami.
Starat: Tyylipisteitä kaksi. Teemapisteitä neljä. Loppuarvosana 3.


perjantai 27. maaliskuuta 2009

Aamun kirjat iltaihmisille

Jos kuulut siihen kooma-porukkaan, joka ei todellakaan kykene katsomaan tiistaiaamuna klo 8.15. Aamun kirja -ohjelmaa, niin hyviä uutisia: kaikki Aamun kirjat on koottu nyt Ylen Elävään arkistoon.

Tekijät ovat palkittuja kulttuurijournalisteja ja vaikka tässä ollaan ns. kansakunnan kaapin päällä, ohjelmat ovat silti kivoja ;) - niissä haastatellaan kirjailijaa itseään. Pisteitä myös siitä, että toimittajat ovat lukeneet kirjan, paneutuneet asiaan ja aikaa annetaan tv:ssä huikeat 10-15 minuuttia.

Lievää miinusta tulee tekniikasta: joistain kirjailijoista ei löydykään ohjelmaa. Lisäksi ainakin itselläni ohjelma meni jumiin kun näennäiskiireisenä skrollasin haastattelua eteenpäin - höh! Kuka nyt ehtii katsoa haastatteluja kokonaisen vartin kelaamatta??

Silti Ylelle kyldyyripisteet: Inahtaja tekisi varmaan vähän eri näköistä kirjaohjelmaa, mutta hyvä, että joku jaksaa huolehtia kansan sivistämisestä. Ei niin, että ikinä saisin sanaa suusta telkkarissa, mutta kirjailijoita haastatelleena voin todeta, että se on ihanaa.

Jos en ole vielä muistanut kehua kirjailijoita ammattikuntana, niin kehaisenpa nyt: yleensä leijailen tapaamisen jälkeen euforiassa seuraavat kaksi päivää hautomassa kaikkea sitä älyn ilotulitusta ja uutta ajattelemista, jota olen saanut. Riippumatta siitä, olenko pitänyt kirjasta, huom.

Eikä tämä ole sikailua: ne ovat oikeasti älykästä ja verbaalista sakkia, uskokaa pois! Pari poikkeustakin olen tosin tavannut, mutta silti. Ollaanpa sitä nyt joviaalilla perjantaituulella, näihin kuviin, näihin tunnelmiin! ;)

tiistai 24. maaliskuuta 2009

Kirjapää

Onneksi on trendien ja netin aallonharjoilla ratsastavia (nuorempia) kollegoita: sain tänään vinkin järkyttävän addiktiivisesta ja mahtavasta nettitietokisasta nimeltä Älypää. Jos täällä on muitakin reliikkejä niin vahinko täytyy laittaa heti kiertämään - huipuinta siellä on nimittäin Älypään kirjallisuustietovisa!

Kirjastotaustaisen kollegan kanssa päästiin peräti Kirjastontäti-tasolle asti (kysymykset vaikeutuvat koko ajan, ja huom: ekasta väärästä peli loppuu). Itsekseni kaaduin omaan näppäryyteeni ja menin arvailemaan kirjaa, josta ei ollut hajuakaan ja tadaa! Sain tulokseksi kustantamon siivooja. ;D Ylpeys käy lankeemuksen jne.

t. Valopää

Ps. Jos jollekin jäi epäselväksi, pelaanko työkseni kaikki päivät nettipelejä niin en ihan: tämä empiirinen sosiaalisen median pelitutkimus kuului vankasti yhden oman arvauskisan suunnitteluun. Köh. Suosittelen kirja-alan ihmisille tätä muutenkin, Älypäästä oppii loistavia kirjallisuusknoppeja tai ainakin tajuaa (jälleen kerran), miten vähän maailman kirjoista tietää.

maanantai 23. maaliskuuta 2009

KirjaIN tuli luukusta

Lukija kyseli, miten pokkarikiertokirjeen kanssa kävi sittemmin: no ei mitenkään! Kiertokirjeessä ennustetun valtavan kirjatulvan sijaan tuli se yksi ainoa Danielle Steele - voi rontit, minkä teitte kun jätitte pokkarin postittamatta! ;) Ketju katkesi ja Inahtaja menetti naiivin lapsenuskon kiertokirjeisiin.

No ei se mitään: luukusta tuli sen sijaan uusin KirjaIN-lehti (jota olen ennenkin mainostanut). Hoksasin Ville Hännisen artikkelista laiminlyöneeni tammikuussa julkistetun Suomi lukee -tutkimuksen tulokset - olen aina ollut kökkö tilastoissa. Yksi kiinnostava tieto täytyy vielä jälkikäteen nostaa esiin: mitä enemmän vastaaja osti kirjoja, sitä todennäköisemmin hän käytti nettiä päivittäin. Kyllä - sinä! ;) Ja minä!

Tästä vedän oitis kaksi humanistis-tilastotieteellistä päätelmää: 1) olemme valmiita omaksumaan sähköisen kirjan heti kun tulee ensimmäinen järjellinen lukulaite eli about aika pian 2) kirjamaailmasta syrjäytyneet ovat pudonneet pois myös netistä, mikä on aika surkeaa - elämme lukutaitoisten ja -haluisten ihmisten kulta-aikaa.

Vielä lohduksi kaikille kiireisille: saman lehden haastattelussa äskettäin runokokoelman julkaissut Anni Sinnemäki kehtaa tunnustaa, ettei ehdi eikä jaksa koskaan lukea mitään. Reipas teko, kiitos Anni kansalaisrohkeudesta. Tästä innostuneena uskallan tunnustaa, etteivät Sinnemäen runot kiinnosta itseäni ollenkaan, vaikka pitäisi kuulua kovasti kohderyhmään - luen kokoelman kyllä, jos se sattuu postiluukusta putoamaan. Reklamoikaa, jos on syytä, Annia odotellessa!

sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

Sunnuntai-tuumailua Via Dolorosan varrelta

Näin pääsiäisen alusaikoina olen löytänyt oman Via Dolorosani Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa -romaanista. Olen edennyt lähes puoliväliin eikä se kosketa silti. Nyt osa lukijoista alkaa epäillä minua tunnevammaiseksi psykopaatiksi ja korjaan - olen ainakin ajoittain tuskainen ja ahdistunut Afganistanin lasten ja aikuisten kauheista kohtaloista. Tunnen empatiaa ja kiitollisuutta siitä, että elän täällä ja kirjoitan blogia kuvalla, jossa on oma naamani burqan sijaan. Hosseinin kirjoitustyylistä on tullut silti ylitsepääsemätön este. Kun en pidä tyylistä, en pysty samastumaan henkilöihin ja imeytymään kirjan maailmaan samalla tasolla kuin ilmeisesti kymmenen miljoonaa muuta ihmistä.

Siitä syystä kerronkin tätä tietä taivaltaessani yhdestä vanhemmasta kirjasta, joka teki aikoinaan ison vaikutuksen: parhaillaan elokuvana pyörivä Bernhard Schlinkin Lukija. Luin sen vuonna 2003 ja muistan vieläkin kirjan aiheuttaman puistatuksen ja uuden näkökulman natsismiin ja juutalaisiin. Elokuvasta en tiedä, mutta kirjaa voi suositella jokaiselle eurooppalaiselle. Se on yhtä aikaa jännittävä, yllättävä, nopealukuinen ja vaikuttava - ja klassikkoainesta siksi, että itselleni tuli siitä mieleen sekä lempparikirjailijani Kafka että Albert Camus'n Sivullinen (jos ette ole lukeneet Kafkaa tai Sivullista niin heti kirjastoon! Rakastan ja ihailen molempia syvästi.)

Ja siitä voinkin palata alkuperäiseen teemaan eli Hosseiniin: jos kirjassa on näinkin järkyttävä tai karu aihe, pidän siitä, että tyyli ja kieli on yksinkertaista. Aiheen itsessään pitäisi riittää, jos se on riittävän hirveä - Hosseini menee mielestäni välillä kuvailussaan melodraaman puolelle, jonka takia vieraannun juonesta. Toinen esimerkki tyylin yksinkertaisuudesta on loistava Antti Tuurin Talvisota. Tai Shriverin Poikani Kevin.

Sen sijaan pidän liioittelusta ja melodraamasta silloin, jos aihe on sopivan arkinen. Arjen draaman ja ihmissuhteiden paisuttelu on ihanaa - tästä syystä pidän Juha Itkosesta. (olikin mennyt jo aika montakymmentä postausta ilman Itkosta).

Ja takaisin Afganistaniin.

lauantai 21. maaliskuuta 2009

Arto Salminen: Kalavale


Arto Salmisen Kalavale - kansalliseepos -teosta esitetään parhaillaan näytelmänä KOM-teatterissa. Romaani ilmestyi vuonna 2005 ja käsitteli jo silloin ajankohtaista aihetta eli tosi-tv:tä ja sitä, miten pitkälle ihmiset ovat valmiita julkisuuden ja rahan takia menemään. Salmista kuvaillaan mm. termeillä "inhorealistinen kulttikirjailija", joka kritisoi yhteiskuntaa milloin minkäkin syrjäytyneen porukan kautta.


Luin Kalavaleen sen ilmestyttyä ja itselleni jäi vähän omituinen suhde teokseen: Kalavaleesta ja tosi-tv-aiheesta piti tehdä syväanalyyttinen lehtijuttu töihin ja haastatella sympaattisen oloista Salmista sitä varten. Haastattelusta sovittiin, mutta kun palasin asiaan uudelleen, en saanutkaan enää mitään vastausta. Odottelin jonkun aikaa ja aloin närkästyä kunnes kuulin, että Salminen oli yllättäen kuollut. Paitsi, että olin tietysi pahoillani, tunsin itseni myös jotenkin noloksi ja hölmöksi, kun olin kuolleelta mieheltä tivannut tapaamista. Tosi-tv-juttu jäi sitten tekemättä for good - traagista, että postuumisti Salminen on saanut enemmän huomiota ja kiitosta kuin eläessään. Niin aina.

Siitä huolimatta uskoisin Salmisen arvostavan kirjan suhteen rehellisyyttä enemmän kuin diibadaabaa, joten sanottakoon, että kirja ei mielestäni ollut ihan niin ihmeellinen ja veitsenterävä kuin odotin. Roisia tekstiä, huumeita ja seksiä riittää, mutta itse tosi-tv-stoori (jossa ihmiset pistetään antamaan toisilleen sähköiskuja) ei ole niin shokeerava idea kuin ehkä pitäisi. Olemme turtuneita, minkäs teet. Salminen osaa kuitenkin kirjoittaa, paitsi kriittisesti myös hauskasti - voisin kuvitella, että monet äijät, jotka pitävät Jari Tervosta voisivat digata tätä. Kokeilkaa.

Olisipa Salminen ehtinyt nähdä kirjansa näytelmäversion ja kokea muun saamansa huomion. Ja mitä hän olisi viime vuosien poliittisista livesatiireista Ruususineen ja Tukiaisineen tuumannut? Niihin sfääreihin ei tosi-tv yllä.

torstai 19. maaliskuuta 2009

Sari Mikkonen: Yönseutuun

Arvatkaas mikä tämä on! Sadas blogiteksti! Huomasin sattumalta - mutta aion tästä juhlasta huolimatta arvostella ja kirjoittaa jotain aika tavista. Sitähän elämä enimmäkseen on ja niin ovat Sari Mikkosen novellitkin. Suositellaan väsyneille ja kiireisille.

Summa summarum: Kiireisinä aikoina luen mieluiten novelleja, ne sopivat pätkäelämään. Sari Mikkonen oli nimenä etäisen tuttu, kovasti palkittu ja kiitelty novellisti. Pitää kerrankin lainata kirjan takakantta, joka kuvaa sinänsä ihan kelvollista kokoelmaa osuvimmin: "Yönseutuun on viljava kokoelma näytelmällisiä novelleja aikamme ihmisistä elämän risteysasemilla." Voihan vilja - montako kliseetä saa yhteen esittelylauseeseen mahtumaan? ;D

Arvio: Ei anneta risteysasemien ja elämän viljan masentaa - Mikkonen harrastaa reipasta suomalaista kerrontaa. Hyvä. Tavallisia ihmisiä, tavallisia tarinoita eli normiarkea, mutta aika vekkulisti kuvattuna. Mikkosella on kielessä ihan oma klangi, josta parhaimmillaan ymmärtää mistä kaikki palkinnot on haalittu. Huonoimmillaan menee jotenkin päätaloksi eli tylsää suomalaista arkea tylsässä realismin hengessä.

Ekasta novellista pidän eniten. Mikkonen kuvaa erolapsen omituisen kesän lapsen näkökulmasta - kerta kaikkiaan liikuttava, surullinen ja naurattava tarina yhtä aikaa. Koska rakastan murteita, kieli ihastuttaa: milloin viimeksi olen lukenut kirjan, jossa on ihan outoja ja uusia sanoja ja ilmaisuja? Kokoelma kannattaisi lukea vaikka vain ekan novellin takia.

Loput ovat tasoltaan vaihtelevia: eläkeläisiä ja nuoria pariskuntia, kaikenlaisia kriisejä ja selviytymisiä ilman suurta draamaa. Nopealukuista ja usein osuvaa - ei kovin raskasta eikä hankalaa. Jos et pidä kotimaisesta kerronnasta, en suosittele. Tukeudun tällä kertaa kirjan sisäliepeisiin, jossa Mikkosta verrataan osuvasti Marja-Liisa Vartioon: kyllä, jos pidät Vartiosta (tai olet lukenut ylipäänsä), niin kokeile tätä.

Kenelle: Vissiinkin suomalaisille perusnaisille, 30 +. Mietin pitkään, luokittelenko unisex-kamaksi ja päätin kyllä, koska osa novelleista kerrotaan miehen näkökulmasta.

Jälkimaku: Jos pitää siteerata näin paljon kansitekstejä, niin teoksen synnyttämä tunnepitoinen muistijälki tuskin on kovin pitkäkestoinen.

Paras alkulause: Sattui erikoinen tapaus: mieheni pani päänsä minun makuuhuoneeni ovesta sisään.

Starat: 3 +. Pitää ottaa jo plussat käyttöön, sadannen tekstin kunniaksi.

maanantai 16. maaliskuuta 2009

Inahtaja is back

Täällä ollaan taas, kovaa arkeen paluuta tahkoamassa, mutta onneksi hyvän loman jälkeen! :) Pidin lupaukseni ja keskityin hiihtämiseen lukemisen sijaan; asiaan vaikutti myös se tosiasia, että otin mukaan jotenkin väärän kirjan. Sain lainaan supersuositun ja kehutun Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa, joka kertoo nuoren afgaaninaisen karusta elämästä. En meinaa päästä sen kanssa vauhtiin millään. En edes maagisen sadan sivun jälkeen. Mutta aihe on kiinnostava eikä maailmanlaajuisen bestsellerin kanssa voi luovuttaa ihan vähällä, joten kitisen lisää vasta, jos on aihetta. Ystävä tosin jo kommentoi pitäneensä saman kirjailijan Leijapojasta enemmän - kommentoikaa, jos on kokemusta!

Viikonloppuna ehdin lukea melkein kokonaan yhden aika erikoisen ja kiinnostavan novellikokoelman, joten palaan siihen pian - on muuten aina huono merkki, jos lähtee käymään vieraissa kesken kirjan (Hosseinin kannalta siis).

Yksi hauska yllätys odotti eteisen lattialla: pokkarikierrätys toimii sittenkin! ;D Ensimmäinen pokkari kyllä tosiaan oli yllätys, Danielle Steeleä - eipä ole tullut luettua ennen, mutta ideanahan olikin saada uusia lukukokemuksia. Älkää nyt kuitenkaan pidätelkö henkeä arviota odotellessa... ;)

perjantai 6. maaliskuuta 2009

Inahtaja hiihtää


Rakkaat lukijat,

olen talvilomalla enkä aio viikkoon lukea muuta kuin rinneopasteita ja säätietoja. Palaan viikon kuluttua purkamaan bloggauspatoutumaa, voikaa hyvin!

torstai 5. maaliskuuta 2009

Hannele Törrönen: Hullu rakkaus. Selviytymisopas.


Summa summarum: Jokaisen kotipsykologin must have -teos!! Tänään julkistettu Hullu rakkaus. Selviytymisopas on ehdottomasti parasta, mitä parisuhdeopasmarkkinoilla on tapahtunut aikoihin. Jos olet koskaan missään suhteessa edes miettinyt hetkellisesti, onko tämä ihan normaalia vai pitäiskö mennä parisuhdeterapiaan, kuulut kohderyhmään. Jos ei tulisi mieleenkään koskaan missään olosuhteissa ikinä mennä, koska parisuhteesi on täydellisen normaali ja harmoninen, kuulut vielä enemmän kohderyhmään, mutta tuskin hyödyt tästä kirjasta. Suosittelen sen sijaan silmien avaamista. ;)


Arvio: Hannele Törrönen on kokenut lastensuojelu-, päihde- ja perheterapeutti, mutta tämä ei ole mitään anneli tempakkaa. Törrönen kirjoittaa välillä virkistävän rajusti ja suoraan ikävistäkin asioista ja Inahtajaa ilahduttavan sivistyneesti: mukana on paljon kirjallisuuslainauksia ja otteita potillaiden tilanteista vuosien varrelta. Kerrankin ammattilainen, joka osaa kirjoittaa sujuvasti ja ymmärrettävästi - tämän lukee parissa illassa tai vaikka parisuhdekriisin keskellä ilman psykologian tutkintoa. Viisastelun sijaan kirjassa on elämän viisautta.

Takakannessa kysytään osuvasti: "Mikä pitää meitä kiinni raastavassa rakkaudessa?" Se on aika raju kysymys ja kuvaa hullun rakkauden äärilaitoja, niitä matteja ja mervejä, joita Suomi on surullisen täynnä. Ei tarvitse kuitenkaan olla ihan siinä jamassa hyötyäkseen kirjasta: vannoutuneena kotipsykologina kannatan aina sopivassa määrin itsetutkiskelua suhteessa muihin - puolisoon, exään, lapsiin, muihin sukulaisiin. Törrönen pakottaa katsomaan peiliin ja miettimään omia käytösmalleja riitatilanteissa tai erilaisissa yllättävissä arjen angstikohtauksissa. Moniin suhteisiin (ainakin oman ystäväpiirin pitkän, perusteellisen ja empiirisen tutkimuksen perusteella) kuuluu alkuvaiheessa jonkunlaisia hullun rakkauden vaiheita, jossa kaikki on intohimoista ja hillitöntä eikä aina ihan tervettäkään - useimmissa suhteissa tämä asia kuitenkin korjaantuu ns. luonnostaan, kun suurin tunnekuohu tasaantuu ja päästään vakaaseen ja vähemmän hulluun normiarkeen turvallisine uuniperunoineen.

Itsetutkiskelun lisäksi pidän kirjan yhteiskunnallisuudesta. Teoksessa ei pyöritä vain oman navan ympärillä, vaan Törrönen käsittelee yhtä lailla pienten tyttöjen ja poikien medialta ja ympäristöltä saamia käytösmalleja niin seksin kuin ulkonäönkin suhteen. Hän ravistelee monia tabuja, kuten aika lailla vaiettua pienten poikien hyväksikäyttöä (joka voi olla muutakin kuin seksuaalista), naisten väkivaltaa ja monien naistenlehtien antamia erikoisia parisuhde- ja rakkausmalleja. Toivoisin todella, että tämä kirja löytäisi tiensä mahdollisimman monelle yöpöydälle kaikkien niiden omituisten "jo kymmenes ero- ja salamarakkaus-kihlat-häät-lapsi-kuukaudessa" tarinoiden sijaan, jotka saavat oman elämän tuntumaan jotenkin nurmijärveltä.
Kirjasta hyötyvät luonnollisesti eniten ne, jotka ovat kokeneet pahasti hullun rakkauden tai yrittävät päästä sellaisesta yli - suhteen, jossa on väkivaltaa, pettämistä, alkoholismia, sadismia tai muuta oikeasti traumatisoivaa suhteisiin kuuluvien normaalien kriisien ja tappeluiden sijaan. Ahdistavista aiheista huolimatta kirja on kuitenkin nimensä mukaisesti selviytymisopas ja varsin kannustava sellainen. Ketään ei tuomita, kaikesta voi päästä yli ja irti, jos vain ensin avaa ne silmät.

Kenelle: Kotipsykologeille. Niille, jotka ovat kokeneet enemmän tai vähemmän hulluja rakkauksia tai eroja tai jotka ovat kiinnostuneet niistä ilmiönä. Ei jaksa varmaan kiinnostaa niitä, joita suhdepuiminen tai itsetutkiskelu ei nappaa muutenkaan.

Eka luku: Lisähappea rakkaudesta riutuvalle.

Jälkimaku: Tjaa. Kukahan tässä nyt oikeasti se hullu on. Minä vai toi toinen. Vai itse kukin oman hulluutensa mukaan?

Starat: 4. Kotipsykologi suosittelee.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

Pokkarit kiertoon!

Sain meilitse kerrankin kiertokirjeen, johon oli pakko osallistua: pokkarikierrätystä! Ideana oli lähettää listan ekana olevalle joku oma pokkari, jota ei lue enää, pistää viesti lukeville ystäville ja sitten sopii vain istua ja odotella, että postiluukusta alkaa pudota pokkareita! :D

Tämä on niin kiinnostava empiirinen kokeilu, etten malta odottaa lopputulosta: jos pokkareita tulee, niin olisiko joukossa joku loistava löytö tai helmi, jota ei olisi ikinä itse ostanut - ja jos pokkareita ei tule, niin maailma on yhtä kyyninen paikka kuin ennenkin ja palaan takaisin "ei kiertokirjeitä, kiitos" -linjalleni loppuiäksi. ;) Raportoin miten käy!

Eilen putkahti sen sijaan työpostiluukusta päivän piristykseksi yksi aivan loistava kirja, jonka julkkari on huomenna (en kerro vielä mikä kirja!) - siitä lisää lähipäivinä, kun saan luettua loppuun.

Imagea haluaisin kiittää sen sijaan kirjallisuuden pitämisestä kiitettävästi trendikkään lehden agendalla: uusimmassa numerossa Juha Itkonen on puettu Bonoksi (ööh, en ole nyt tästä ihan varma, mielestäni Itkonen on ihqumpi ihan omana kirjallisena itsenään kuin rokkistarana...), jutussa hän avautuu mutkikkaasta suhteestaan Bonoon ja U2:een. Imagen uutena Itkosen kanssa vuorottelevana kirjakolumnistina on aloittanut lempparini Miina Supinen, mainiota!

Sitten siellä oli vielä ilahduttava arvio Riku Korhosen uutuudesta, jota kehuttiin, mutta se ei ollut pääasiallinen ilahtumisen syy, vaan seuraava lause Lääkäriromaanista: "Muhkea ja mahtava Lääkäriromaani oli kaiken syönyt sika --". AAMEN. ;)

sunnuntai 1. maaliskuuta 2009

Riku Korhonen: Lääkäriromaani

Summa summarum: Finally! On tätä luettukin... Riku Korhosen Lääkäriromaani on yksi viime vuoden kehutuimpia teoksia. Itselläni sen tankkaaminen kesti yli kaksi kuukautta. Mieskollega ahmi sen kerralla ja toivoi, ettei kirja lopu koskaan. Itse laskin sivuja 50 sivun välein ja mietin eikö se ikinä lopu (sivuja on yli 400). Vaikeaa. Jos on paljon aikaa lukea, kokeile itse. Jos ei ole paljon aikaa etkä ole äijä, valitsisin jotain muuta.

Arvio: Lääkäriromaanin arviointi on melkein mission impossible. Ensin se pitää haukkua: puberteettinen äijäromaani täynnä kolmekymppistä äijäsekoilua, ahdistusta, vinkunaa kun nainen ei tajua, huumeita, seksiä, väitöskirjatuskaa ja viinan kanssa läträämistä. Petri Tamminen tekee tämän tiiviimmin ja hauskemmin.

Sitten se pitää kehua: Korhosen kieli on useimmiten mietittyä, osuvaa ja verbaalista. Sukupolviromaaninakin se toimii, naisnäkökulmaa vilautetaan. Teoksella on hetkensä ja ymmärrän, miksi monet ovat ihastuneet (naisetkin).

Silti homma hajoaa käsiin. Liikaa näkökulmia, hajanaisia sivuhenkilöitä, liikaa pituutta ja saman toistoa. Olisin tiivistänyt tästä 150 sivua pois, jolloin romaani saattaisi toimia loistavasti. Mutta vannomatta paras: mieskollegan mielestä jokainen sivu oli kirjoittamisen väärti.

Jos tästä hakisi jotain teemaa, niin kyse on kai suhteen hajoamisen kuvauksesta. Siinä sivussa kuvataan erilaisten ihmisten hajoamista. Miten vaikeaa on olla vapaa tai olla olematta vapaa - joo joo, tiedetään. Odotan yli 400 sivun ajan Lopullista Totuutta, suurta oivallusta, kaiken kokoavaa katharsista Sadan vuoden yksinäisyyden tapaan, mutta sitä ei tule. Tarvitseeko suurta sanomaa aina edes olla? Ei kai - jotenkin hyydyn silti erilaisten ihmisten esiin- ja poismarssittamiseen. Varmaan se pointti sitten on kolme-neljäkymppisten olemisen irtolaisuuden, tarkoituksettomuuden ja tyhjyyden kuvaaminen, mutta kun sitä on kuvattu jo moneen kertaan ja vielä vähän paremminkin. Tai sitten pitäisi olla äijä.

Kirjasta voisi poimia monia mainioita lainauksia, mutta otan yhden, joka naislukijana mielestäni tiivistää teoksen: "Suvi kaataa uuden oluen kertakäyttötuoppiin. Jos nämä ovat miehiä, hän ajattelee. Jos miehistä tulee näitä, missä on naisen toivo?"

Niinpä. Miehen ikuinen ikävä naisen luo.

Kenelle: Akateemisille äijille. Naisille, jotka tykkää niistä.

Alkulause: Kolumnin väite oli yksinkertainen: Irakin vapauttamisen jälkeen oli väärin kutsua Yhdysvaltoja maailmanpoliisiksi.

Jälkimaku: Mikä hiton lääkäri?

Starat: 3,5. Pituudesta sakotetaan.