perjantai 27. helmikuuta 2009

Kirjastoista kajahtaa!

Jopas jotakin: bloggaavat kirjastonhoitajat ovat pistäneet tuulemaan. Helsingin kaupunginkirjaston Eija-Liisa Kuortti on tehnyt rohkean teon ja listannut lukijoidensa kanssa Top 50 -listan kirjoista, jotka jokaisen suomalaisen pitäisi lukea, tsekkaa lista tästä.

Lista on ainakin aika vaihteleva ja mukana on pari kirjailijaa, joista en ole edes kuullut, hyi häpeä! (kai?) Vähän ihmettelen sitä, miksi joiltain on otettu useampia teoksia, itse kannattaisin kirja/kirjailija -linjausta. Olen lukenut näistä kirjoista vähän yli puolet, tarkkaa lukua en tiedä, koska osasta en ole varma; kuvittelen lukeneeni, mutta pitäisi selailla niitä uudelleen... Jos taas lasketaan kirjailijoita (eli olenko lukenut ko kirjailijalta jonkun teoksen) niin olen lukenut listan 46:sta kirjailijasta 31:ltä jotain. Tästä saatte vähän itsellenne benchmarkia keskivertokirjallisuustieteilijän lukeneisuudesta, lukulistaa siis ainakin riittää täälläkin päässä. ;)

Lisäksi löysin kollegan kautta yhden vallan ilahduttavan anonyymin kirjastomiehen (!!) blogin. Nimim. Turha jätkä kertoo aika kainostelematta, mitä kirjastoissa tapahtuu todella. Mitä tulee tähän lukeneisuusdebattiin, niin postaus Juhani Ahon Seitsemän veljestä huvitti itseäni suuresti, sattuu sitä ammattilaisillekin näemmä.

Viikonloppu-urakkani on Riku Korhosen Lääkäriromaanin loppuun lukeminen. Vaikeaa. Tosi vaikeaa. Se on sittenkin vähän puberteettinen äijäromaani omaan makuuni. Mutta kahta Korhosta ei voi jättää peräkkäin millään kesken niin että kehtaisi jatkaa vielä tämän blogin pitämistä, joten tällä mennään.

keskiviikko 25. helmikuuta 2009

Hätäapua klassikkohimoon


Tammen Keltainen kirjasto -klassikkosarja on ainakin omassa mielessäni jonkunlainen klassikkosarjojen klassikko. Angstisina teinivuosina piti kahlata niitä kotikirjastosta läpi suurella kirjahimolla - those were the days! Oli vielä aikaa ja kaikki suuret tarinat lukematta. Olen Keltaiselle kirjastolle muutenkin kiitollisuudenvelassa siitä, että merkkasivat Syvää Sivistystä hakevalle teinille ne kirjat, jotka ainakin pitää lukea; vanhempiahan ei voinut siinä asiassa kuunnella tietenkään.


No kuulkaa. Keltainen kirjasto täyttää 55 vuotta ja sen kunniaksi Tammi on päättänyt pläjäyttää osan klassikoista keltaisiksi pokkareiksi! Nyt on siis mahdollisuus ostaa edullisesti (= alle kympillä) kokeilumielessä niitäkin nobelisteja tai klassikoita, joita ei ole saanut aikaiseksi tähän asti ja jos löytää hyvän syyn olla edelleen saamatta, vahinko ei ole suuren suuri.

Pitäisi varmaan vastustaa periaatteesta tällaista klassikoiden halpamyyntiä ja kertakäyttöistämistä, mutten vastusta kuitenkaan. Kaikki keinot, jolla vanhempaakin kirjallisuutta saadaan uudelleen lukijoiden ulottuville ovat sallittuja.

Enää puuttuu aikaa.


tiistai 24. helmikuuta 2009

Naisnäkökulmaa Ilman-ilmiöön

Nyt ei kestä enää. On pakko Inahtaa tämän hetken kuumasta perunasta eli Ville Hännikäisen Ilman-teoksesta, joka on tuonut puutteessa olemisen ja pakkoselibaatin yleisönosastonpalstoille. Nostan hattua Hännikäiselle tämänkin tabun nostamisesta pöydälle seksi-pakkomielteisessä kulttuurissamme, mutta alan ärsyyntyä siitä seuranneista mielipidekirjoituksista tosissaan.

Lyhyt briiffaus aiheesta: Hännikäinen on kirjoittanut pamfletin siitä, miten nörtit eivät saa tässä maassa naisia ja alfaurokset vievät kaikki sekä miten nuoret bileprinsessat vielä pilaavat seksihurjasteluillaan ja ylimielisyydellään nörttien lopunkin itsetunnon ja mahikset. En puutu Hännikäisen bordelli-avauksiin ollenkaan, kun en ole kirjaa lukenut, mutta muutama täysin subjektiivinen pääkaupunkiseutukeskeinen kommentti kirjan herättämään mediakeskusteluun.

Ensinnäkin: suurkaupungeissa alfaurokset vievät kaiken, näin se on. Hännikäinen on tässä täysin oikeassa. Tilanne on tuttujen mukaan vielä Helsinkiäkin karumpi esim. New Yorkissa, jossa naiset taistelevat menestyneistä miehistä verissä päin. Syy: jokaista alfurosta kohti on vähintään viisi menestynyttä ja hyvännäköistä uranaista. Voinkin lohduttaa Hännikäistä sillä tiedolla, että kunhan nuoret bileprinsessat ovat aikansa riittävästi riekkuneet, he havaitsevat melkein kaikkien ihannemiestensä olevankin jo naimisissa, elleivät ole ajoissa tajunneet napata jotain heistä nalkkiin jollain Tanja Karpelan mystisesti hallitsemalla konstilla.

Tämän faktan näkee esim. siitä, että jos yli kolmekymppinen pariskunta eroaa ja mies on mistään kotoisin, hänellä riittää vientiä välittömästi ja luultavasti uusi avioliitto on suunnitteilla vuoden sisällä. Vaikka nainen olisi kuinka upea, hän havaitsee usein silti olevansa liikkeellä todella haastavilla markkinoilla - etenkin jos kuvaan kuuluu lapsia.

Ikävää on se, että näitä Hännikäisen kuvailemia puutteessa olevia ei-pelimiehiä kyllä riittäisi, mutta he eivät laatunaisille taas kelpaa. Olemme siis tilanteessa, jossa kaikki muut sinkut paitsi alfaurokset ja nuoret bileprinsessat jäävät ilman.

Kaikkein ikävin ilmiö on kuitenkin se trendi, että yhä useammin (myös omassa tuttavapiirissä) alfauros ja nuori bileprinsessa löytävät toisensa silloin, kun alfauroksen vaimo on raskaana tai vastasynnyttänyt. En lähde tätä ilmiötä analysoimaan, koska en kykene sitä ymmärtämään millään tasolla. Mitään onnellista niistä kuvioista ei joka tapauksessa tunnu tulevan kellekään ja siitäkin olen Hännikäisen kanssa samaa mieltä, että sen sijaan että varatut isä-alfaurokset metsästävät baareissa ja vievät sinkkumiehiltä loputkin naiset, he voisivat pysyä kotona edes äitiysloman ajan.

Ja vielä naisnäkökulmaa Hännikäisen pelimies-havaintoihin: naiset eivät mielestäni välitä niinkään ulkonäöstä, mutta kylläkin supliikista. Jos miehellä riittää supliikkia, hänellä riittää vientiä, oli ulkonäkö melkein mikä tahansa. Jos taas supliikki puuttuu, aika kivankin näköinen ja laatuinen mies voi jäädä ilman. Sad but true. Jos miehellä ei ole ulkonäköä eikä supliikkia, tilanne on epätoivoinen. Toisaalta en tiedä onko ruman ja ujon sinkkunaisen tilanne sitten sen parempi?? Maaseudun tilanteesta en ala edes puhua - onneksi on keksitty Maajussille morsian.

Mitä tälle kaikelle nyt sitten voisi tehdä? En tiedä. Järjestää supliikkikursseja nörteille? Mutta koska naiset pitävät myös kirjallisesti verbaalisista miehistä, Hännikäisen oma tilanne on ilmeisesti korjaantunut kirjan julkaisun jälkeen. Nörtit, kirjoittakaa kirja!

sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Revolutionary Road: the Jatko-osa

Kävin viimein katsomassa Revolutionary Road -leffan (kirjasta kirjoitin jo pariin kertaa tammikuussa) ja täytyypä analysoida jälleen tätä kirjan ja elokuvan monimutkaista suhdetta.

Ensiksi: pidin. Kirjasta tietysti enemmän, mutta silti elokuvakin on ok ja ihan komeaa katsottavaa. Leffa on yllättävänkin uskollinen kirjalle ja ennen kaikkea Kate Winslet tekee aikamoisen roolin. Leonardo DiCapriokaan ei ole huono (ainakaan koko aikaa), mutta poikkeaa vähän liikaa omasta kirjan perusteella syntyneestä mielikuvastani.

Tämä on yleensä se suurin ongelma. Oma pää on kuitenkin se merkittävin filminauha, jonka luomia kuvia, mielleyhtymiä ja hahmoja minkään elokuvaohjaajan on melkein mahdoton ylittää. Niin nytkin. Jotkut näyttelijät osuvat aivan nappiin, osasta tulee vähän pettymys - toltako se muka näyttää, äh, ei nyt ihan. Ai tollanen talo, onpa nuhjasta, kas, niillä on lepakkotuoli! Elokuvassa osaa toisaalta arvostaa myös hyvin tehtyä epookkia. Leonardon sijaan olisin nähnyt pääosassa mieluummin vaikka vähän miehekkäämmän Matt Damonin, jos siihen oli pakko ottaa joku pretty face. Tuntemattomampi näyttelijä olisi toiminut ehkä jopa parhaiten, Leonardosta en voi välttää fiilistä, että Leonardo esittää Leonardoa.

Elokuvan näkökulmaa on modernisoitu kirjaan verrattuna lievällä naisnäkökulman korostamisella, mikä onkin hyvä ratkaisu, koska Kate jyrää Leonardon mennen tullen. Neuroottinen kotirouva on Winsletin versiossa vahva ja määrätietoinen moderni nainen, joka haluaa irti ahtaasta 50-luvun ihannevaimoroolistaan. Moni näyttelijä sortuisi ylilyönteihin, mutta Winslet tasapainoilee taitavasti vähän stereotyyppisenkin roolin kanssa.

Ystäväni, joka ei ole lukenut kirjaa jäi leffan suhteen vähän kylmemmäksi ja mietti, mikä nyt oikeastaan oli se pointti - tässäkin on yksi iso haaste kirjan filmatisoinnissa. Elokuva joutuu aina oikomaan mutkia, tihentämään juonta ja jättämään ihmisten taustoja selittämättä, jolloin lopputulos on väistämättä kirjaa pinnallisempi (jos kirja on hyvä, siis). Niin ainakin tällä kertaa.

Entä suosittelenko? Jos olet lukenut kirjan ja pidit siitä, leffasta saattaa ehkä saada kiinnostavaa lisäpotkua. Jos et ole lukenut kirjaa, mutta menet katsomaan leffaa, varaudu vähän pinnallisempaan elämykseen ja lue kirja jos pidit elokuvasta.

Jos Amerikan lähiökeskiluokan kriisi ei voisi vähempää kiinnostaa, keksi parempaa luettavaa tai katsottavaa.

keskiviikko 18. helmikuuta 2009

Lääkäriromaani, osa kaksi

Koska kovin kovin monet ovat kyselleet, mitä tapahtui Riku Korhosen Lääkäriromaanille (josta kerroin ennen joulua aloittaneeni sen..) täytyy kertoa väliaikatietoa: alkuun juuttumisen jälkeen se toimii sittenkin! Myös jo aiemmin toteamani "sadan sivun sääntö" piti jälleen paikkansa: meinasin juuttua pahasti jonnekin sivun 80 tienoille, mutta kun sitkeästi tsemppasin sadan sivun yli, huomasin yhtäkkiä olevani sivulla 170! Uskokaa huviksenne: jos normipituinen romaani ei sadan sivun jälkeen vedä mukaansa, ei se tee sitä koskaan.

Mutta mikä parasta, tarina toimii ja nyt se on luettava loppuun asti. Kiinnostava yhtäläisyys tuli tosin havaittua Anu Silfverbergin Kung Po-romaaniin: molemmissa tarinaa kerrotaan parisuhteen kummankin osapuolen näkökulmasta, toinen minä-muodossa ja toinen kolmannessa persoonassa. Lääkäriromaanissa on vielä mukana muitakin näkökulmia. Oma suhteeni tähän trendiin vaihtelee ihastuksesta ärtymykseen jopa saman kirjan sisällä - välillä näkökulman vaihtelu ilahduttaa, välillä irrottaa häiritsevästi kirjasta ja samastumisesta kertojaan.

Tästä havainnosta pitäisi varmaan kehitellä joku postmodernin moninäkökulmaisuuden ja sirpaleisen ajantajun symbioosi, mutten nyt millään jaksa.

Sen sijaan tuli mieleen yksi poliittisesti epäkorrekti ja varmaankin väärä mielleyhtymä: Korhosen romaanin ns. rohkeista kohtauksista tulee jotenkin mieleen Anna-Leena Härkösen Ei kiitos-romaanin vastaavat ns. rohkeat kohtaukset. Johtunee vain siitä, että tiedän heidän olevan yhdessä ja rakentelin siitä jotain mies-nais-näkökulmaeroavaisuutta (koska on aina kiinnostavaa lukea kirjailijapariskuntien erilaisia tapoja kuvata parisuhdetta, vrt. Henrik ja Märta Tikkanen).

Korhonenhan ehti jo tekaista uuden romaanin ennen kuin pääsin tätä tokaakaan loppuun asti, mutta kirja kerrallaan. Palaan.

maanantai 16. helmikuuta 2009

Voihan Ruusunen

Hesarissa pohdittiin eilen case Susan Ruususen vaikutusta muuhun kauno- tai tietokirjallisuuteen, jossa paljastellaan erinäisiä intiimejä asioita enemmän tai vähemmän läheisistä elävistä tai kuolleista ihmisistä. Haastattelussa oli mm. Märta Tikkanen ja Panu Rajala - jäin tästä Ruususen ja Tikkasen ottamisesta edes saman artikkelin sisälle jotenkin sanattomaksi. Mutta joo: kysymys on kai jonkun mutkan kautta sananvapaudesta. Mielestäni Ruususen kirja vaikuttaa kuitenkin olevan pikemminkin liian pitkäksi venähtänyt Seiskan jatkoartikkeli, jota ei olisi tarvinnut painaa kirjaksi asti ylipäänsä.

Lisäksi Ruusunen voisi vähitellen hävitä ihan oman ja lastensa edun nimissä niin oikeuslaitoksesta kuin julkisuudestakin. Pitäisikö tästä aiheesta sanoa jotain enempää? No ei.

perjantai 13. helmikuuta 2009

Bo Carpelan ja Pentti Sammallahti: Staden - Kaupunki



Pyysalosta muistui onneksi mieleen yksi hienoimmista lahjakirjoista, joka on kohdalle osunut. Sain kirjan sattumalta käsiini pari vuotta sitten - toivottavasti sitä vielä myydään jossain. Kyseessä on Bo Carpelanin ja valokuvaaja Pertti Sammallahden teos Staden - Kaupunki: nelikielinen (!!) valokuvarunoteos Helsingistä.


Että mikä? Kirjassa on uskomattoman kauniita ja tunnelmallisia mustavalkovalokuvia Helsingistä 60-luvulta 2000-luvulle. Kuvien vieressä on Bo Carpelanin kuvaan liittyvä runo suomeksi ja ruotsiksi ja lopussa on liite ranskan- ja englanninkielisillä käännöksillä.


Mielestäni on jonkunlainen pyhäinhäväistys ja rikos universumia kohtaan, että tämä kirja ei saanut kaikkia mahdollisia vuoden kulttuuriteko, vuoden kaunein kirja, vuoden lahja maailmalle, vuoden Helsinki-teko -palkintoja, tai jos sai, niin missasin sen ainakin itse.

Kuvat ja runot täydentävät toisiaan niin saumattomasti, ettei pysty erittelemään mihin kuva päättyy ja runo alkaa tai päinvastoin: jos minulta kysytään mikä on taidetta niin tämä on nyt sitä ihteään! Huom: vaatimattomalla ja melua pitämättömällä tavalla. Kuvissa on kuvattu niin sumuiset satamat, 60-luvun mummot kuin sammuneet pultsaritkin ja runoista löytyvät vastaavasti kaikki skaalat huumorista haikeuteen.


No: Carpelan ON suuri kirjailija ja koska osa hänen runoistaan ja teoksen kuvista on lapsuuden maisemistani (niinkin konkreettisesti, että olen asunut lapsena samassa talossa kuin Carpelan lapsena, hassua kyllä...), olen sikäli hyvinkin subjektiivinen mutta ei se mitään. Antaisin tämän joka tapauksessa heti lahjaksi jollekin ulkomaalaiselle, taiteelliselle Helsingissä vierailevalle ystävälle, jos sellainen tulisi kylään.


Ylimpänä yksi valitettavan heikkolaatuinen valokuva (josta ette näe yksityiskohtia ja varjoja), alla siihen liittyvä runo:


"Valot sammutettu.
Sumu valaisee
näkymättömän,
rajattoman.
Kaupunki muuttuu toiseksi.
Kulkija näkee hädin tuskin
itsensä,
varjon,
on pian poissa."


Ja toinen riemastuttava Hakaniemen "ihanasta" rauhan patsaasta, jonka juurella koira etsii pissapaikkaa:



"Mitä jos, jospa
nostaisi jalkaa
vasten kuolleen
rajun rauhan sokkelia?
Tai: parempi piiloutua,
elää rauhassa."







Kenelle: Ilman ikärajoja kaikille, jotka pitävät valokuvista, runoista ja Helsingistä sekä ehdottomasti ulkkareille lahjaksi.

Jälkimaku: Esteettinen huimaus. Visuaalisesti ja verbaalisesti. Ilman snobismia.

Starat: Viisi. Bo on tähti.

torstai 12. helmikuuta 2009

Joni Pyysalo: Parittelun jälkeinen selkeys

Minulla on vaikea runo-suhde. Se on viha-rakkaus-suhde ja sen näkee siitäkin, miten vähän kirjoitan blogiin runoista. Toisin kuin muissa lajeissa, runoudessa en hyväksy lagomia. Sen on lyötävä palleaan tai saan tekotaiteellisuus-ahdistuksen enkä ymmärrä mitään tai vaikka ymmärrän en välitä enkä pysty lukemaan loppuun. Tämä kompleksisesta runo-suhteestani ja asiaan eli Pyysaloon.

Summa summarum: Olin kuullut moneen kertaan Joni Pyysalosta, joka on ikäiseni palkittu nuori (?) runoilija. Se ei riitä herättämään kiinnostusta, vaan se, että runokirjan nimi on Parittelun jälkeinen selkeys ja sen sisäkannessa on ilmielävä 2000-luvun Oscar Wilde -tyyppinen hahmo liituraitapuvussaan ja punaisessa solmiossaan. Oi mikä dandy! Kaiken lisäksi tämä dandy osaa kirjoittaa. Suoraan palleaan. Ooh!

Arvio: Ei mitään uutta auringon alla, mutta onneksi jokainen sukupolvi saa keksiä oman aurinkonsa uudelleen, muuten taide olisi kuollut aikaa sitten ja se olisi sääli. Pyysalon yhtenä isona aiheena on runouden ikiaikainen ja suuri inspiraation lähde tytöt, pojat ja tykkääminen (tai ei-tykkääminen), mukana silti sopiva twist poliittista pamflettia (josta pidän vähemmän). Toisin sanoen kokoelman nimi kertoo tarkalleen, mistä on kyse.

Osassa Pyysalon runoista on sellaista kiteytynyttä kauneutta ja rujoutta, että meinaa tulla itku. Älkää käsittäkö väärin, tämä ei ole todellakaan mitään nyyhkyrunoutta! Mutta jos tekee mieli asettaa kirja välillä sohvalle ja tuumailla hetki, se on hyvän runouden merkki. Mukana on ihanaa ironiaa, aforismimaisia toteamuksia, sopivasti muotokikkailua ja ennen kaikkea kauniita lauseita ja kielikuvia, jotka tuovat hajuja, makuja ja kuvia mieleen. Tästä kokoelmasta yksittäisten runojen poimiminen on vaarallista, koska tyyli, pituus ja teemat vaihtelevat laidasta laitaan, mutta esimerkin vuoksi silti pari:

"Tyttö halaa lapaset kädessä poikaa tuulikaapissa.
Siitä on niin kauan.
Tai niin vähän.

Sinä puhut vierasta kieltä, nukut tulpat korvissa,
en tiedä, mitä sinä et halua kuulla.

Meidän suhteemme jatkuu
seisovat kiviset pilvet

Sinä näytät surulliselta
vaikka kuinka monta kertaa
kasvosi naamioisit, kuorisit."

Saattaa olla, että Pyysalo on sukupolvi-runoilijani ja runot kolahtavat erityisesti siksi, että näitä elämä, kuolema, rakkaus, ero, lapset, ikääntyminen, ollako vai eikö olla -asioita kolmevitoset pyörittelevät - ei ihan keski-iän kriisiä vielä, mutta ei enää huoletonta kolmenkympin esiaikuisuuttakaan. Yksi esimerkki tästä:

"Niin kuin pienirintainen nainen ei tarvitse liivejä,
vuodetta on turha pedata kun nukkuu iltapäivään,
pitkästä avioliitosta ei tiedä jatkaako vai päättää,
pitkää aamiaista voi alkaa kutsua lounaaksi, jossain vaiheessa,
elämään tottuu, pitkä aika siirtyy edestä taakse, iäksi,
unohdettavaksi, päivät sanovat päivää ja menevät kuin kasvot,
ja kaikki on aina ennen tai jälkeen."

Yksinkertaista, selkeää ja kaunista. Silti asiaa.

Olen puhunut.

Kenelle: Kolkyt ja risat, tai muuten vaan risat.

Jälkimaku: Miksen lue runoja useammin.

Starat: 4. Tyylipisteitä voisi antaa vielä puolikkaan päälle, jos kehtaisi.

maanantai 9. helmikuuta 2009

Ihana, ihana lukupiiri!

Oh! Perustakaa heti kaikki lukupiiri! Se on ihanaa! ;) (suodattakaa vähän Inahdusmaisen häiriintynyttä yli-innostumista)

Kuten aiemmin kerroin, ystävä keksi pistää pystyyn lukupiirin ja sain kutsun mukaan. Nyt kun mietitte kotisohvalla, miten se VOI tuntea noin ärsyttävän aktiivisia ihmisiä ja olla noin rasittavan aktiivinen, niin kerron miten perustetaan lukupiiri: laitetaan meili parille lukemisesta pitävälle ystävälle, pyydetään niitä kutsumaan pari vastaavaa mukaan, sovitaan mikä kirja luetaan ensin, päätetään ilta, jolloin tavataan kahvilassa ja jutellaan kirjasta punkkulasin äärellä - ja kas! Olet onnellinen lukupiiriläinen! ;) Mainittakoon, että meitä on vain kuusi, tapaamisia ei tarvitse olla edes kuukausittain eikä joka kerta tarvitse ehtiä lukemaan kirjaa voidakseen osallistua. Meillä on kaikilla kuitenkin myös päivätyö (ja itselläni yöblogi, näemmä ;) ja joillain jopa lapsia.

Asiaan: lukupiirin eka kirja oli Marjaneh Bakhtiarin Mistään kotosin ja lukupiirin yksimielinen arvio kuuluu: ei mistään kotosin. Keskiarvo olisi varmaan ollut n. 2, joten olin itse aiemmin sen suhteen aika hellämielinen - vain yksi oli jaksanut lukea itseni lisäksi kirjan loppuun asti. Piiri piti sitä sekavana ja vähän tylsänäkin, henkilöitä oli liikaa ja turhan ohimennen. Mutta todistettavasti tiedän ihmisiä, jotka ovat pitäneet kirjasta tosi paljon ja puolustajia löytyi blogiin asti, joten makuasioita...

Olipas hauskaa joka tapauksessa päästä höpöttämään kirjoista (ja paino sanalla höpöttää - kaikki jäsenet ovat ns. tavallisia lukijoita, vaikka lukevat paljon ja innolla) ihan uusienkin ihmisten kanssa! Kokeilkaa vaikka!

sunnuntai 8. helmikuuta 2009

Anu Silfverberg: Kung Po

Tuli vastaan hyvä kirja, joka olisi pitänyt lukea n. 7 vuotta sitten. Traagista. Vähän kuin kohtaisi Sen Oikean, mutta ihan väärään aikaan, jos vähän liioitellaan.

Kyseessä on Anu Silfverbergin viime syksynä julkaistu Kung Po, joka oli myös Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Kirjaa kohtaan oli ehkä normiakin isommat odotukset, koska Anu sattuu olemaan paitsi lapsuuden koulukaveri myös mielestäni loistava toimittaja (mm. Hesarissa).

Tämän kirjan kohdalla iski arviointiblokki, joten en tee arviota - onneksi ei tarvitse edes yrittää olla objektiivinen. Voin todeta täysin subjektiivisesti, että olisipa tämä kirja ollut olemassa silloin, kun kärvisteli omia ensimmäisiä ihmisuhdekriisejään ja erojaan! Nyt olen vähän liian vanha, ei voi mitään.

Kirjassa on siis pariskunta ja ero, jossa nainen lähtee ja mies jää - voi tätä eropuimisen tuttuuden tuskaa! ;) Alle kolmekymppisten tragedioiden kuvaus on niin osuvaa, ettei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa (ajoittain molempia), mutta itselleni tulee päähenkilöiden suhteen isosiskomainen olo. Se on vähän huono. Tulee fiilis, että voi voi parkaa, kyllä on kovaa, mutta hei ei se mitään, pääset siitä yli, trust me, I know ja arvaa mitä: tulet kokemaan vielä paljon pahempaakin. Siis kääk.

Eroangstien jälkeen kirja saa uutta sisältöä kun päähenkilö Reiman luokse päätyy asumaan yksi laiton maahanmuuttaja ja yksi puuhakas teini. Rakenteellisesti olisin ehkä tässä kohdassa jättänyt ex-tyttöystävän eroraportoinnin ja näkökulman sikseen ja keskittynyt uusien kämppistren ihmissuhderakennelmaan.

Nautin Silfverbergin taitavasta ja ilmeikkäästä kielestä, osuvista ilmauksista ja "moninäkökulmaisuudesta" (tulipa ilmaus..) - siinä mielessä suosittelen kirjaa ehdottomasti. Mutta kuten sanottu: aiheen puolesta suosittelisin kirjaa eniten ehkä niille, jotka syystä tai toisesta haluavat lukea hyvin kirjoitetun ihmissuhderomaanin. Itseäni kaikki tämä nuoruuden angstin kuvaus jaksaa kyllä jollain lailla huvittaa, mutta ei koskettaa enää ihan sillä intensiteetillä kuin ehkä viisi vuotta sitten. Koska en itse saa tästä sanottua mitään järjellistä tai selkeää, annetaan kirjan puhua puolestaan. Pieni näyte extyttöystävän vuodatuksista, kun exän toipumattomuus ahdistaa:

"Olipa kerran mies, jota rakasti nainen, kunnes ei rakastanut enää. Minkä siinä mahtoi; naista kiinnostivat melkein kaikki muut asiat. Mies suri ja teki tyhmyyksiä. Lopulta hän suri vähemmän. Hän kohtasi ystävän, toisenkin, ja hän sai perheen, jota oli kaivannut. Hän oli kyllin onnellinen.

Näin."

You get the picture? ;) Suosittelin jo kirjaa yhdelle ekaa eroa läpikäyvälle ystävälle, mutta kertokaa ihmeessä, jos olette lukeneet ja saaneet muodostettua Inahtajaa järjellisemmän mielipiteen? Kyllä tämä esikoisten ehdotonta eliittiä on joka tapauksessa ja kieli ja tyyli osuivat ja upposivat, vaikka aihe jätti vähän viileäksi. Odotan siis suurella mielenkiinnolla seuraavaa teosta.

tiistai 3. helmikuuta 2009

Kohua kustannusalalla!!

(Pettymysvaroitus: tämä ei sitten ole mikään Johannat Korhonen tai Tukiainen veroinen Kohu.)

En yleensä kommentoi kirja-alan nimitysuutisia, koska ne ovat aika boring alan ulkopuolisille, vaikka jaksavat kuohuttaa piiri pieni pyörii -kirjabisneksessä. Mutta nytpä kommentoin niin tulee sekin tehtyä.

Viime vuosien trendinä on ollut perinteisten kirja-johtajien vaihtuminen alan ulkopuolelta tuleviin ns. ammattitoimitusjohtajiin, joilla on kirjallisuuden sijaan kokemusta jostain muusta (kovasta) bisneksestä. Alalla tähän on suhtauduttu tietysti ristiriitaisesti - toisaalta on toivottu ulkopuolisten tuovan alalle uutta verta ja potkua perinteisiin, toisaalta on katseltu alta kulmain ja epäilty epäkulturelliudesta (sama ilmiöhän toistuu muillakin perinteikkäillä aloilla, vrt. lääkärit).

Vaan suuri ja 125-vuotias WSOY yllätti. Uudeksi toimitusjohtajaksi nostettiin eilen vasta lokakuussa Gummerukselta tullut kustannusjohtaja Anna Baijars (42 v), joka on pitkän linjan arvostettu kirjallisuus- ja kustannusihminen (ja erityisen comme il faut kirjallisuustieteen opintoja myöten) - kolme vuotta sitten ammattijohtajaksi tullut V-P Elonen lähti muihin hommiin. Kiintoisaa.

Nyt alan ulkopuoliset ehkä miettivät, missä tässä tarkalleen on se kiinnostavuus, joten yritetään:

1) naisvaltaisella kustannusalalla naiset alkavat vähitellen olla enemmän sääntö kuin poikkeus myös ylimmän kerroksen johtajasalongeissa - WSOY:n johtoryhmässäkin on jäljellä enää yksi mies, god bless him ;)
2) WSOY palaa alan viimeaikaisesta ammattijohtajatrendistä takaisin alalla tunnettuun ja arvostettuun kirjajohtajaan (enkä aseta tällä kirjajohtajaa ammattijohtajan vastakohdaksi tai päinvastoin!).

Ja koska teitä kuitenkin kiinnostaa tämä eniten niin sanottakoon sekin, että Anna Baijarsista kaikki puhuvat alalla harvinaisen yhdenmukaisesti hyvää. Siispä toivotamme onnea ja kirjalle lisää menestystä! :)

sunnuntai 1. helmikuuta 2009

Lontoo, Lontoo, Lontoo ja pari muuta diibadaabaa

Terkkuja Lontoosta, jossa olin opintomatkalla - oppia tulikin niin paljon, ettei tässä taida pystyä ihan kaikesta edes raportoimaan. Mutta otetaan olennaiset eli what's up in London:

No Obama. Olisitteko ikinä arvanneet. ;) Kävin kirjakaupassa ja Obamania jyllää sielläkin (todisteet vieressä)). Myös lehtien kansissa ja uutisissa jne - pessimistinen suomalainen alkaa jo pohtia, koska tulee vastareaktio. Ennen kyynistymistä täytyy kuitenkin mainita ilahduttava juttu aiemmin mainostamastani Obaman suomennetusta elämäkerrasta Unelmia isältäni: tämän päivän Hesarissa oli kiittävä arvio otsikolla "Maailma menetti hyvän kirjailijan". Olen samaa mieltä, mutta ehkä parempi maailmalle näin. Valitettavasti nykyään Jenkkien pressalla taitaa olla enemmän vaikutusvaltaa maailman rauhaan ja ilmastonmuutokseen kuin parhaallakaan kirjallisuuden nobelistilla. :-/

No sitten. Tapasimme Lontoon kirjeenvaihtaja Merja Myllylahden, joka kertoi kiinnostavasta tutkimuksestaan case Taloussanomista eli mitä tapahtuu kun tappiollinen printtimedia siirretään kokonaan verkkoon. Senhän nyt arvaa: sekä kulut että tulot putosivat isosti eli tappiot pienenivät, mutta eihän sillä voittoa tee (kuten ei yksikään verkkolehti Suomessa kuulemma). Lisäksi klikit ohjaavat sisältöä, joten talousuutisetkin kevenevät. Järkkyä oli sen sijaan kuulla se, että Suomen medioiden ulkomaan kirjeenvaihtajien määrä on romahtanut viime vuosina säästökuurien takia ja SE taas näkyy suoraan lehtien ulkomaan juttujen tasossa ja määrässä (vaikka osa uutisoinnista siirtyy friikuille, mutta silti). Onpa kummallinen kehityssuunta globalisoituvassa maailmassa... Myllylahti on avannut tätä puutetta paikkaamaan oman uuden uutis/blogisaitin, johon kokoaa Lontoon uutisia ja kuulumisia, joten jos Lontoo kiinnostaa, niin tsekatkaa http://www.lontoocalling.com/ (ja nimenomaan lontoo, ei london).

Ja sitten pari muuta alaan liittyvää saittia: jos olette kiinnostuneita siitä, mitä juttuja verkosta todella luetaan, katsokaa http://www.ampparit.com/ - tilastot verkkomedioiden päivittäisistä lukijamääristä. Aika paljastavaa.

En ehtinyt matkan takia raportoimaan tilaisuudesta, jossa julkistettiin viime vuoden myydyimpien kirjojen tilastot, mutta jälkikommentti tässä: Sofi Oksanen onnistui ylittämään sadan tonnin rajan, mikä on uskomaton suoritus ei-viihteelliseltä ja aika rankalta kirjalta (ei, Finlandia-palkinto ei takaa yli 100 000 kpl:een myyntiä ;). Sen sijaan liikuttavaa Suomen kirjamarkkinoissa on, että kotimaisten kirjojen top 20 -listan viimeisenä on Arne Nevanlinnan Marie vähän yli 10 000 kpl:een myynnillään - ja yllättäen Harry Potter oli se vuoden myydyin. Jos kirjamyynnit tai bestseller-tilastot kiinnostavat, ne löytyvät nykyään osoitteesta http://www.kustantajat.fi/ ja tilastot.

Tuli sitten avauduttua koko viikon edestä mutta älkää huoliko: olen ehtinyt lukeakin. ;) Vanhanaikaista kirja-arvostelua tulossa siis myös kaiken webbi-höyryämisen lisäksi.

Meinasin unohtaa yhden kokemuksen: päästiin käymään vanhanaikaisella ja aidolla herrainklubilla (joka ei edelleenkään hyväksy jäsenikseen naisia) iltapäiväteellä (kyllä!). Jotenkin liikuttava paikka kaikessa kolonialismi-hengessään, mutta hienoa oli se, että kyseessä sattui olemaan alunperin näyttelijöiden, kirjailijoiden ja toimittajien klubi (jonne sittemmin on jouduttu hyväksymään lääkäreitä, juristeja ja kaikkea muuta sivistymätöntä "roskasakkia" - ei Inahtajan mielipide - paitsi pankkiireja, joita ei hyväksytä koskaan. ;) Tämä vähän karrikoituna, mutta tajuatte pointin..). Jäseniin on kuulunut mm. Sir Laurence Olivier, oh dear. Tuli siinä narisevalla antiikkinahkanojatuolilla pakottava tarve nostaa pikkusormi ja venyttää naamaa puhuessaan. Jotenkin surrealistinen ajassa taaksepäin harppaava kokemus keskellä kiireistä Lontoota...

Ja piti vielä sekin sanoa, että onpa ihanaa olla kotona. Olen vanhentunut, koska tällä reissulla (toisin kuin aiemmin) alkoi ahdistaa se, että Lontoossa on liikaa kaikkea: ihmisiä, ruuhkaa, kauppoja, pikaruokaa, saasteita, autoja, härdelliä. Kiva käydä ja kiva kaupunki, mutta tuli stressi. Ehtiskö siellä koskaan lukea mitään kun olisi niin paljon muutakin tekemistä ja juoksemista?

Ah, Helsingin ihana autius! ;)