sunnuntai 25. tammikuuta 2009

Inspiroidu Muutoksen Liekeistä!

Yksi työni loistoetuja on, että iso osa uutta ammattikirjallisuutta kulkee ainakin lyhyellä visiitillä työpöytäni kulman kautta (tietyillä aiherajauksilla luonnollisesti). Yllätyttekö, jos väitän, että kantavia teemasanoja tällä hetkellä 90 prosentissa ammattikirjallisuutta ovat Muutos, Innostus ja Inspiraatio. Parhaat virittäjät ovat onnistuneet tunkemaan kirjan nimeen ao. sanoista kaikki.

Kuulostaako tutulta? Taisivat samat sanat vilahtaa eräissä tietyissä virkaanastujaisissakin taannoin. Kaksi uudehkoa esimerkkiä kirjoista: Petteri Kilpisen "Liekeissä! Miten johtaja inspiroi ihmiset syttymään muutokselle" ja Petri Parvisen "Marketing Spirit. Oppi realimista ja innostuksesta liiketoiminnassa".

En pitkästytä teitä ammattikirja-arvioilla, vaan lausun sanasen ikäkriisistä: mistä tietää lähestyvänsä keski-ikää? Siitä, että oman sukupolven suosikki-etunimiä ja lemppari-ilmaisuja alkaa ilmestyä tihenevessä tahdissa ammattikirjojen kansiin. Ja sitten tekijät tituleerataan takakannessa vielä tohtoreiksi.

Helpotti tosin vähän, kun huomasin, että Liekeissä-ilmaisusta huolimatta Kilpisen voi vielä hikisesti laskea itseäni seuraavaan sukupolveen. Onhan tässä vielä aikaa - tehdä se väitöskirja ja perustaa yritys ja muuttaa ulkomaille ja menestyä luennoitsijana ja kirjoittaa kirja ja tulla rikkaaksi, kauniiksi ja kuuluisaksi. ;)

Entä sytyinkö ammatillisesti tästä kaikesta muutos-inspiraatiosta? No joo. Paperilla se on tosin jotenkin helpompaa - mutta tervetuloa ihmeessä jalkauttamaan muutos-innostus kaamosmaanantain viikkopalaveriin!

Spirits up nyt siellä vaan! -kele.

Bloggaaja kommentoi sanomalehteä (MOT)

Hupaisa juttu päivän Hesarissa "verkon kuningatar" Arianna Huffingtonista, joka on blogillaan noussut "vallan keskiöön" ja saanut verkkolehdelleen miljoonia lukijoita. Tämähän pitää tutkia!

HuffPost on ajat sitten laajentunut yhden rikkaan amerikkalais-kreikkalaisen rouvan blogista uutismediaksi ja poliittiseksi vaikuttajaksi - trendi, joka ei ole ehtinyt vielä rantautua Suomeen. Sen sijaan Hesarin mukaan "kotimaisissa blogeissa kommentoidaan uutisia, joita bloggaajat ovat lukeneet sanomalehdistä, joiden toimintaa blogit yleensä arvostelevat". No näin on, enkä ole ainoa. ;D Mutta tuota, pari juttua:

Ensinnäkin HuffPost on kyllä saittina vähän pettymys. En jaksanut lukea edes Obama-sivuja, ei tämä mielestäni mantereiden rajoja ylitä ihan vielä ainakaan.

Sen sijaan yksi HuffPostin idea, josta pidän ja jonka olisin halunnut mukaan blogiin ovat vierailevat bloggaajat, enkä ole teknisistä ja julkaisuoikeudellisista haasteista huolimatta luopunut siitä unelmasta vieläkään. Tosin se vaatii aikaa ja organisointia myös - siispä some day. ;)

Lisäksi odotan mielenkiinnolla, milloin poliittiset tai uutissivustoblogit lyövät läpi Suomessakin - vähän on itselleni epäselvää, miksi bloggaajan pitäisi alkaa rakentaa uutissivustoa bloginsa ympärille (eikös noita uutissaitteja ole nyt jo vähän niinku maailma täynnä?), mutta johtunee siitä, että olen bloggaajana vielä uusi enkä muutenkaan maailmaa valloittamassa. Mielelläni otan ideoita vastaan, jos joku haluaa ehdottomasti alkaa rakentaa Inahdukseen kulttuuriuutissaittia, mutten taida itse siihen noin päivätyön ohessa ilman rva Huffingtonin miljoonia venyä, harmin paikka!

torstai 22. tammikuuta 2009

Ollako vai eikö olla - merkkien kanssa vai ilman??

Huh. Kävi vanhanaikaiset: pääsin tällä viikolla pitkästä aikaa ihan oikeisiin kirjahommiin lukemisen ja lätisemisen sijaan (missä syy myös hiljaiseloon blogissa, pahoittelut..). Eilen päädyin hetkeksi yllättäen kirjamyyjän hätäapuresurssiksi ja viiden sekunnin paniikin jälkeen löysin sisäisen kirjakauppiaani ja ryhdyin toljottamisen sijaan päässälaskuun. Luojan kiitos olin opiskeluaikoina kaupan täti niin ei tullut itku! Tai toivottavasti kovin paha kassasekaannuskaan. Kääk.

Ote viikon kirjakeskusteluista: mies aloitti Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin -romaanin, jota on moni suitsuttanut. Sai kilarit n. ensimmäisen 20 sivun jälkeen: kysymys kuului "Miksi tässä ei ole dialogin merkkejä?" (= sitaatteja tai ajatusviivaa merkiksi siitä, että joku sanoo jotain). En ole vielä(kään) lukenut ko. kirjaa joten olin heikoilla, mutta olisin hävinnyt keskustelun joka tapauksessa: kaiken kirjallisuustieteellisen teorian ja kirja-alan kokemukseni voiminkaan en keksinyt yhtään järjellistä selitystä, joka ei olisi kuulostanut huonolta omaankin korvaan.

Vetosin mm. tyyliseikkoihin, tajunnanvirtaan, Taiteeseen, sisäiseen monologiin, muodon uudistukseen, henkilöiden rajojen hämärtämiseen ja ties mihin bullaan kunnes tunnustin häviöni.

En pysty keksimään yhtään hyvää syytä siihen, miksi dialogimerkkien poisjättäminen tekee kirjasta paremman ja korkeakulttuurisemman taideteoksen.

Miehen mielestä se tekee kirjasta vain rasittavan ja vaikeaselkoisen. Jalonen palasi rivakalla otteella takaisin hyllyyn. Asiaa ei myöskään auttanut kommenttini siitä, että tietäisit miten vaikeaa Saramago on, siinä ei ole välimerkkejä juuri koskaan!

Merkkien poiston kannattajat, puolustautukaa!

sunnuntai 18. tammikuuta 2009

Richard Yates: Revolutionary Road

Aaargh! Voi tätä Inahtajan tuskaa: luin eilen loppuun Revolutionary Roadin ja piti kirjoittaa arvio uusiksi, koska kirja todellakin paranee ja oikeastaan käynnistyy vikan kolmaosan aikana - ja kuinka ollakaan, tämän aamun Hesarissa on Antti Majanderin hillittömän hyvä koko sivun arvio kirjasta osuvalla otsikolla "Unelmaparin loistava tulevaisuus jää taakse": kilpaile nyt sen kanssa sitten.. ;) En kilpaile: Majanderin arvio on erinomaisen tyhjentävä, joten lukekaa se, jos Hesari on jossain lähettyvillä. Jos ei ole, niin lukekaa takinkääntöni alla - korkeakirjallisen kritiikin sijaan käsittelen kirjan sukupolviromaanina, päähenkilöt kun ovat melkein kolmekymppisiä, mikä herätti itsessäni lopulta eniten ristiriitaisia tuntemuksia. En puutu myöskään Amerikka-näkökulmaan enää, sen voi lukea aiemmasta arviostani.

Summa summarum: Revolutionary Road -elokuva saa Suomen ensi-iltansa 30.1. Suosittelen kirjaa siitä huolimatta. ;) Helpotuksekseni Majanderkin toteaa kirjan maistuvan jonkin matkaa hieman pölyiseltä: kyllä. Kannattaa silti jatkaa eteenpäin; vaikkei tämä edelleenkään mielestäni voita Kultahattua, kirjassa on silti ihan oma juttunsa.

Arvio: Jos pidät Mad Men -sarjasta, lue tämä. Olin ensin sitä mieltä, että Mad Men on kiinnostavampi ja terävämpi, mutta muutin mieleni: luultavasti tästä kirjasta tehty elokuva voi olla yhtä vähintään yhtä kiehtova kuin Mad Men.

Alkuun vierastin pitkää aika- ja sukupolvikuilua kirjan alle kolmekymppiseen aviopariin: turhautunut isä, turhautunut kotiäiti ja talo lähiössä, kaksi lasta. Tuntuu kovin keski-ikäiseltä alle kolmekymppisille omaan kaveripiiriin verrattuna, jossa perheitä on alettu perustaa keskimäärin 5 vuotta myöhemmin. Lisäksi trendinä näyttää olevan pikemminkin miesten halu jäädä kotiin hoitamaan lapsia, jotta naiset pääsevät jatkamaan hetkeksi keskeytynyttä uraa (ja hallelujaa sille trendille!).

Mutta tilanne muuttuu, kun avuton kotirouva alkaa osoittaa luonnetta ja haluaa muuttaa Pariisiin, jotta voisi vuorostaan mennä töihin ja mies voisi sillä aikaa etsiä itseään ja sitä mitä haluaa elämältään (lähipiirin suureksi järkytykseksi).

Hetkinen. Koska tämä on kirjoitettu - vuonna -61..?? Ei tunnu etäiseltä enää. Miten Yates on pystynyt jo silloin kuvaamaan kolmekymppisten haahuilua siitä, mitä itsekukin minäminäjamunelämä-yksilö haluaa elämältään - uraa, mualiman näkemistä vai perhettä ja miten niitä kaikkia on melkein mahdoton saada mahtumaan samaan elämään ainakaan samalla vuosikymmenellä, voi angsti!

Enempää juonesta ei voi paljastaa pilaamatta yllätyksiä, mutta joudun toteamaan, että kyllä: tämä on klassikko. Lukuunottamatta muutamia erikoisia pikku yksityiskohtia, joiden perusteella nykymaailma tuntuu sittenkin TOSI moraaliselta (esim. raskaana oleva nainen ryyppää, röökaa ja pettää huoletta) kirja on ajaton. Onko se lohdullista vai karua, että kolmekymppiset eivät muutu, vaan jauhavat samoja identiteettikriisi-debatteja vuosikymmenestä toiseen, en tiedä, mutta kirja kyllä puhuttelee. Samaa mieltä olen Majanderin kanssa siitä, etten pidä tätä humoristisena juuri ollenkaan. Mutta jotenkin osuvan traagista on sekin, että Yates kirjoitti parhaan romaaninsa heti esikoisessaan ja tajusi sen itsekin. Tähtikirjailijan loistava tulevaisuus jäi taakse.

Kenelle: Mad Men -faneille. Kolmekymppisille ja niille, jotka olivat 50-60-luvulla kolmekymppisiä.

Alkulause: Kun kenraalihajoituksen viimeisetkin äänet hiipuivat pois, Laurel Playersin jäsenet jäivät näyttämölle vaitonaisina ja neuvottomina ja katselivat silmiään räpytellen tyhjää katsomoa ramppivalojen takana.

Jälkimaku: Huh. Ihmiset eivät muutu.

Starat: 4,5.

torstai 15. tammikuuta 2009

Obamaniaa


Hyvät lukijat.
Teen radikaalin poikkeuksen blogini linjassa ja sotken työt ja vapaa-ajan, koska koen, että nyt on pakko. Esittelen blogissa oman firman kustantamon kirjan - äänestäkää heti jaloillanne ja poistukaa blogista, jos vastustatte. ;) Pohdittuani asiaa tulin toisaalta myös siihen tulokseen, että olisi epäreilua sensuroida oman kustantamon kaikki kirjat, jos olen jostain innoissani - pääasia, että tiedätte millä kytköksellä tässä hehkutetaan.

Sain tänään painosta uunituoreen Barack Obaman suomennetun muistelmateoksen Unelmia isältäni, jonka Obama on kirjoittanut 33-vuotiaana - kyseessä ei siis ole mikään poliittinen pamfletti (sen Obama teki myöhemmin eikä tulos ole mitenkään mainitsemisen arvoinen), vaan aika räväkkä stoori: jopa siinä määrin, että Obama on kirjoittanut vuoden 2004 uusintapainokseen hieman selittelevät alkusanat.
Olen kirjan arvioijaksi tuplasti jäävi: ensinnäkin olen itse Obamanian vallassa (Obama vaan on ihana eikä sitä tarvitse sen rationaalisemmin selittää) ja toisekseen vaikken ole kustantamossamme töissä, olen kuitenkin samassa putiikissa. Siispä en tee arviota, vaan kuvailen lyhyesti mistä on kyse.
Kirjan alaotsikko Kertomus rodusta ja sukuperinnöstä on kuvaava: mies etsii isää, identiteettiään ja rotuaan. En yleensä jaksa juurikaan lukea poliittisia kirjoja ja harvemmin muistelmiakaan, mutta siksi tämä onkin vekkuli poikkeus: 33-vuotiaana Obama ei tosiaankaan tiennyt päätyvänsä Amerikan pressaksi, joten mukana on ihana tirkistelyefekti esim. kokkeli-kokeilusta - ovat ajat muuttuneet Bill Clintonin "vedinkö henkeen vai en" -debateista. ;)
Joka tapauksessa kirja paljastaa ainakin sen, että Obama osaa kirjoittaa varsin vetävästi (rasittava monilahjakkuus!), tyyli on välillä ehkä jopa haetun yläluokkaista. Mutta aiheesta on kirjoitettu jo niin paljon, että se siitä tältä erää - virkaanastujaisethan ovat ensi viikolla ti 20.1 ja luvassa on amerikkalaisen huikea spektaakkeli; kestääkö sitä katsoa edes Obaman takia, jää nähtäväksi...

tiistai 13. tammikuuta 2009

Amerikka katsoo peiliin - again

Sain kollegalta lainaan hienon näköisen klassikon uunituoreena painoksena. Takakansitekstin jälkeen tuli tuttu ja kauhea nolostus: ai tällanen, miten mä nyt oon tänkin voinut missata täysin... Päästyäni vähän yli puoliväliin selvisi tänään, mistä TODELLA on kysymys: Kate Winslet voitti jonkun palkinnon elokuvasta nimeltä Revolutionary Road - siinäpä selitys siihen, miksi tämä Richard Yatesin vuonna 1961 ilmestynyt Revolutionary Road -esikoinen on herätetty henkiin suomeksikin (ja huom: todella harvinaislaatuisesti englanninkielisellä nimellä - että kaikki hoksaavat leffa-yhteyden, ehkä ;).

Innostuin kirjasta takakannen perusteella kovasti - Kurt Vonnegut vertaa teosta Kultahattuun. Virhe: liikaa odotuksia. Ei tämä kyllä mikään Kultahattu ole (yksi lemppariklassikoitani muuten, lukekaa, jos on jäänyt väliin - kirjailija on F. Scott Fitzgerald ja kyllä, siitä on se kuuluisa Robert Redford - Mia Farrow -leffa "The Great Gatsby").

Amerikkalainen keskiluokka on ilmeisesti Bushin jälkeisessä krapulassa päättänyt katsoa peiliin 60-luvun kautta, koska viime vuosikymmenet ovat liian lähellä peiliin katsottavaksi. Amerikkalaisen unelman kritiikille tuntuu olevan tilausta - Revolutionary Road -leffan lisäksi esimerkkinä lempparisarjani Mad Men.

Sääli vain, että Mad Men tekee tämän Yatesia paremmin. Kirja on hyvä ja ihan kiinnostava (jopa siinä määrin, että täytynee katsoa leffa), mutta jäänyt ehkä ajastaan jälkeen: uskon kirjan olleen huikea ja rohkea yhteiskuntakriittinen kuvaus 60-luvulla, mutta sittemmin tätä settiä on nähty sen verran, että aihe on aavistuksen ikävystyttävä.

Jaa mikä aihe: amerikkalainen pikkukaupungin pikkuperhe päättää jättää pinnallisen ja pettymyksiä täynnä olevan elämänsä ja muuttaa Pariisiin. Olen lukenut 2/3:aa, mutta lupaan palata asiaan, jos loput 1/3:aa räjäyttävät tajuntani ja kadun kaikkea edellä arvioitua ikävystyttävyyttä.

Sitten vielä yksi pohdinta: tuleeko kirjasta klassikko, jos se herätetään henkiin 40 vuotta myöhemmin leffan ja kirjan uusintapainosten myötä? Ehkä. Mielestäni Yatesin romaanin ansio on enemmän tietyn genren aloittajana kuin klassikkona, joka kestäisi aikaa sellaisenaan. Ei se kestä - mutta amerikkalainen keskiluokka kyllä kestää ja siksi sen kuvaukset ovat ajattomia kunnes toisin todistetaan. ;)

sunnuntai 11. tammikuuta 2009

Lukupiiri ja muuta sunnuntaidiibadaabaa

Pääsin mukaan kulturellien trendien aallonharjalle: ystävä perusti lukupiirin ja sain kutsun - jipii! Itse asiassa aika hauskaa päästä keskustelemaan livenä luetuista kirjoista ilman blogin monologi-auktoriteettiasemaa ja vieläpä osittain ihan uusien ihmisten kanssa. Ensimmäinen kirja on valittu ja tapaamista odotellaan; voin siis jatkossa valistaa teitä myös lukupiirikokemuksistani. Olettaen, että saan lukupiirin kirjat luettua jotenkin kunnialla ja aikataulussa. :-/

Hesarissa oivallettiin näemmä myös, että Umayya Abu-Hanna on ihana (tai ainakin identiteetillisesti kiinnostava). ;) Tämän päivän lehdessä oli suht koht valaiseva lähi-Itää koskeva kaksoishaastattelu, jossa Umayya edusti arabi- tai palestiinalaisnäkökulmaa tai mitä näkökulmaa hän nyt edustaakaan myös israelilaisena.. Itse asiassa Umayya edustaa mielestäni enemmän naisnäkökulmaa kuin mitään poliittista tai uskonnollista kantaa, lainaus Umaayan kommentista: "Suomessa mietitään, miten palestiinalaiset voivat tehdä itsemurhaiskuja. Ei muisteta, että israelilaiset valmistautuvat lapsesta lähtien siihen, että he menevät sotaan. Minusta molemmat yhteisöt ovat sairaita. En halua oman tyttäreni kuolevan minkään asian puolesta."

Niinpä. Peace!

Ps. Mietin joka viikko, oliko viisasta ostaa ovelliset kirjahyllyt. Pitäisi ehkä sittenkin nähdä kirjojen selät, piilossa olevat kirjat eivät tunnu ihan feng shuilta (tähän päädyttiin, koska kaapissa on myös cd- ja dvd-laatikot - nykypäivän pakollisia monimediaratkaisuja). Lisäksi ymmärsin, miksi ihmiset eivät osta kirjahyllyjä: oletteko nähneet, mitä täyspuiset avokirjahyllyt maksavat nykyään? Tonneja. Järkyttävää. Kellä kirja-alan ihmisellä olisi siihen keskimäärin edes varaa?? Ratkaisu: on hankittava asunto, johon teetetään seiniä kiertävät kiinteät kirjahyllyt katosta lattiaan. Ei vissiin ihan halpa ratkaisu sekään, mutta jokseenkin ikuinen. Korvaan kirjallisen feng shuin puutetta pinoamalla lattiat ja ikkunalaudat ja pöydät täyteen kirjoja. Ostin myös varmuuden vuoksi ikkunalle pari bambua - en ymmärrä feng shuista mitään, mutta kukkakauppias sanoi bambujen tuovan onnea ja harmoniaa. Kuten kirjatkin, Inahdus-feng shui-oppien mukaan siis. ;) Peace!

perjantai 9. tammikuuta 2009

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotosin

Kun nyt tuli intouduttua maahanmuuttajakirjallisuudesta, niin otetaanpa kehuttu ja kohuttu esimerkki naapurimaasta Ruotsista.

Summa summarum: Iranilaismimmin esikoisromaani kuvaa maahanmuuttajien elämää kansankodissa. Umayya on parempi.

Arvio: Hirveästi porukkaa. Ensin teos tuntuu täyttävän lupaukset takakannen kehujen "tyrmäävästä, valloittavasta" ja ties mistä hävyttömän hauskasta kirjasta. Sitten alkaa tulla liikaa jengiä. Onko se tehokeino, ehkä, mutta loogislineaariseen ajattelutapaan jumiutunut länsimainen pääni meinaa hermostua ja kadottaa keskittymiskyvyn.

Päähenkilö on teini-ikäinen Bahar, jonka perhettä, kasvua ja lähiympäristöä seurataan lapsuudesta aikuisuuteen. Yhteiskuntakritiikkiä revitään Baharin ruotsalaisen poikaystävän perheen ja iranilaisen perheen kohtaamisista - ihan hauskaa. Rasisti-setäkin pääsee kuvioon mukaan. Välissä on kaikenlaisia enemmän ja vähemmän sekoilevia teini-ikäisiä ja vanhempia pakolaisia, ruotsalaisia ja iranilaisia ja eri sukupolvien edustajia erilaisine ongelmineen: pitäisi varmaan sanoa, että kansakunnan koko kuva. Tai jotain.

Enemmän olisi kuitenkin kiinnostanut omapäinen ja itsenäinen Bahar, joka kapinoi sivistyneitä vanhempiaan vastaan mm. alkamalla käyttää huivia (kyllä: muslimivanhemmille huivin käyttö on järkytys - muslimeitakin on moneksi..). Siinä sivussa tulee opittua kaikenlaista Iranista ja Iranin historiasta ja sehän ei ole koskaan pahasta.

Bakhtiari kirjoittaa ihan raikkaasti, välillä hyvinkin hauskasti ja ironisesti sekä stereotypioita parhaansa mukaan romuttaen, mutta asiaa on vähän liikaa. Ehkä polveilevuus jäljittelee tarkoituksella arabialaisen kirjallisuuden tyyliä, mutta omista länsimaisista lähtökohdistani joudun silti toteamaan, että tiivistys olisi kannattanut. Sata sivua pois. Ainakin.

Olisi kiinnostavaa tietää, johtuuko kirjan shokkimaine osittain myös siitä, että se on kirjoitettu Ruotsissa eikä ole kaikin osin ihan poliittisesti korrekti? Tämä oli niin törkeän stereotyyppinen lausahdus naapurimaasta, että heitänpä loppuun vielä lisää löylyä: meillä on sentään Umayya - mitähän ruottalaiset siitä tykkäis.. ;)

Kenelle: Nuorille..? Nuorenmielisille..? Maahanmuuttajanuorille, kanske.

Alkulause: Ihan rehellisesti sanottuna. Totta ja tarua on välillä vaikea erottaa.

Jälkimaku: Umayya on parempi.

Starat: 3,5. Kuitenkin vähän erilaista ja siksi pirteää.

maanantai 5. tammikuuta 2009

Umayya Abu-Hanna: Sinut

Aloitan uuden vuoden yhdellä viime vuosien lempikirjoistani, josta tuli ikävän ajankohtainen: lähi-Idässä soditaan - taas. Jos haluat saada käsitystä lähi-Idän historiasta ja siitä, millaista oli kasvaa Israelissa palestiinalaisessa kristityssä ateistiperheessä (!), lue Umayyan esikoinen Nurinkurin. Ensisijaisesti tai sen lisäksi suosittelen vuonna 2007 ilmestynyttä sekä hulvatonta että koskettavaa Sinut-kokoelmaa, joka on kielellisesti nautittavampi.

Summa summarum: Umayya Abu-Hannan vauhdikas elämä siirtolaisena Suomessa 80-luvulta nykypäivään - alkaen yrityksestä muuttaa nimi ja identiteetti Maija Hänniseksi (!!) huonolla menestyksellä. Harvinainen kirja, joka saa sekä viihtymään että ajattelemaan.

Arvio: Suomessa ei ole juurikaan maahanmuuttajakirjallisuutta (vielä), mutta Umayya on tehnyt genreen aikamoisen startin. Umayyan suomen kielen kehityksen näkee hyvin siirryttäessä vielä vähän hajanaisesta ja hapuilevasta Nurinkurin-teoksesta Sinut-kokoelmaan, joka on jo täynnä hillitöntä verbalistiikkaa ja kielellisiä oivalluksia.

Kirjassa on melkein liikaakin hehkutettavaa, joten totean, että ainakin tämä teos on elävä todiste siitä, miten maahanmuuttajakirjallisuus rikastuttaa kieltä: Umayyan omat sanat ja lauserakenteet ovat hilpeitä ja osuvia (yksi ihastuttavimmista on mieleen jäänyt rähmäsade = räntäsade). Arabialaisen kirjallisuuden ja kerronnan polveilevuus ja rikkaus siirtyy mainiosti kolisevaan suomen kieleemme - siksi suosittelen kirjaa erityisesti niille, jotka nauttivat kielellä pelaamisesta.

Surullisempia ja suututtavampia ovat tekstit, joissa kuvataan identiteetin katoamista vieraassa maassa ja niitä karmeita rasistisia kokemuksia, joita isotukkainen arabinainen Suomessa saa osakseen (kirjassa on mukana myös Umayyan hillittömän hauska afrotukkakeskeinen haastattelu Lola Odusogasta - en ollut itse tajunnut, että upea ja paksu afrotukka voi olla sellainen häpeän lähde, kun en oikein osaa tätä suomalaista maantiehaituvaa arvostaa).

Ihanaa on myös suvaitsevaisuus: Umaaya kärjistää ja polemisoi, muttei tuomitse, suomalaisuutta tarkastellaan nyt jo suurella rakkaudella. Silti jokaiselle suomalaiselle tekisi hyvää katsoa silloin tällöin omaa ns. ylivoimaista länsimaista (nuorta) kulttuuria muiden silmin: silloin kun meillä poltettiin ihmisiä roviolla, lähi-Idässä vallitsi demokratia ja kulttuurin ja sivistyksen kukoistuskausi. Tänään on toisin, mutta who knows?

Kirja on kooste Umayyan eri teksteistä ja sopii siksi luettavaksi esseekokoelman tavoin luku kerrallaan. Nauramisen ja itkemisen lisäksi olen oppinut Umayyan kirjoista lähi-Idästä ja sen kaiken mutkikkuuden taustoista enemmän kuin uutisista ja koulusta ikinä yhteensä. Suosittelen.

Kenelle: Kaikille; pieni- tai isotukkaisille ihmisille.

Alkulause: "Maija Hänninen", sanoo valkotakkinen kolmekymppinen mieslääkäri.

Jälkimaku: Free your mind - Umayya on ihana!

Starat: No 5, koska tästä tulee suomalaisen maahanmuuttajakirjallisuuden klassikko.

perjantai 2. tammikuuta 2009

Loistavaa kirjavuotta 2009!

Täällä ollaan taas - olettehan tekin? ;)

Elämä on yllätys: meni loma kalakirjoja lukiessa. Oho. Mutta joskus on elettävä lukemisen sijaan, sen tietää kovinkin lukutoukka. Aloitetaan siis harrastevinkillä ja jatkan viikonloppuna muulla:

Jos sukellus tai snorklaus kuuluu harrastuksiin, parhaaseen a-ryhmään kuuluu Paul Humanin ja Ned Deloachin Reef Fish Identification -sarja, hankittiin innoissamme ne kaikki ja nyt erotan ainakin rauskut toisistaan sekä pari koralliakin. ;) Mahtavat kuvat, selkeät ja ytimekkäät selostukset ja hyvät hakemistot. Sarjaan kuuluu myös tekstipainotteisempi ja erinomaisen suositeltava kalojen käyttäytymisopas omana teoksenaan. Näitä pitäisi käsittääkseni saada myös Suomesta, tai ainakin Amazonista. Sitten muuta havainnointia:

Päiväntasaajan seudulla helle hidastaa aivojen lisäksi lukunopeutta, siksi kalakuvakirjat ovat mainiota luettavaa. Ymmärrän karibialaista ja etelä-amerikkalaista lievästi löysää ja hitaasti tuumailevaa ja polveilevaa kirjallisuutta tämän matkan jälkeen huomattavasti paremmin! Skandinaavinen täsmäkirjallisuus ei sovi niille leveysasteille ollenkaan. (Olin siis Hollannin Antilleilla Karibialla eli siellä Joe Speedboatin seuduilla, jos olette blogin pitkäaikaisempia lukijoita; jos ette ole, niin kts. Tommy Wieringa: Joe Speedboat -arvio.)

Kalakirjojen lisäksi katselin kauniita Obaman värisiä ihmisiä ja lueskelin laiskasti ns. maahanmuuttajakirjallisuutta. Kun on kolonialismin jälkimaingeissa elävissä maissa, ei oikein huvita lukea Kalle Päätaloa. Palaan tähän (maahanmuuttajakirjallisuuteen siis, en Päätaloon, ikinä).

Näissä loman jälkimainingeissa ei saa tällä kertaa tämän järjellisempää asiaa ulos, mutta uusi blogivuosi alkaa, jipii! :)