Sunnuntai-tuumailua Via Dolorosan varrelta

Näin pääsiäisen alusaikoina olen löytänyt oman Via Dolorosani Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa -romaanista. Olen edennyt lähes puoliväliin eikä se kosketa silti. Nyt osa lukijoista alkaa epäillä minua tunnevammaiseksi psykopaatiksi ja korjaan - olen ainakin ajoittain tuskainen ja ahdistunut Afganistanin lasten ja aikuisten kauheista kohtaloista. Tunnen empatiaa ja kiitollisuutta siitä, että elän täällä ja kirjoitan blogia kuvalla, jossa on oma naamani burqan sijaan. Hosseinin kirjoitustyylistä on tullut silti ylitsepääsemätön este. Kun en pidä tyylistä, en pysty samastumaan henkilöihin ja imeytymään kirjan maailmaan samalla tasolla kuin ilmeisesti kymmenen miljoonaa muuta ihmistä.

Siitä syystä kerronkin tätä tietä taivaltaessani yhdestä vanhemmasta kirjasta, joka teki aikoinaan ison vaikutuksen: parhaillaan elokuvana pyörivä Bernhard Schlinkin Lukija. Luin sen vuonna 2003 ja muistan vieläkin kirjan aiheuttaman puistatuksen ja uuden näkökulman natsismiin ja juutalaisiin. Elokuvasta en tiedä, mutta kirjaa voi suositella jokaiselle eurooppalaiselle. Se on yhtä aikaa jännittävä, yllättävä, nopealukuinen ja vaikuttava - ja klassikkoainesta siksi, että itselleni tuli siitä mieleen sekä lempparikirjailijani Kafka että Albert Camus'n Sivullinen (jos ette ole lukeneet Kafkaa tai Sivullista niin heti kirjastoon! Rakastan ja ihailen molempia syvästi.)

Ja siitä voinkin palata alkuperäiseen teemaan eli Hosseiniin: jos kirjassa on näinkin järkyttävä tai karu aihe, pidän siitä, että tyyli ja kieli on yksinkertaista. Aiheen itsessään pitäisi riittää, jos se on riittävän hirveä - Hosseini menee mielestäni välillä kuvailussaan melodraaman puolelle, jonka takia vieraannun juonesta. Toinen esimerkki tyylin yksinkertaisuudesta on loistava Antti Tuurin Talvisota. Tai Shriverin Poikani Kevin.

Sen sijaan pidän liioittelusta ja melodraamasta silloin, jos aihe on sopivan arkinen. Arjen draaman ja ihmissuhteiden paisuttelu on ihanaa - tästä syystä pidän Juha Itkosesta. (olikin mennyt jo aika montakymmentä postausta ilman Itkosta).

Ja takaisin Afganistaniin.

Kommentit

Unknown sanoi…
Olen kanssasi 100% samaa mieltä. Tuo kirja on opus jonka lukemista kaduin eniten vuonna 2008 (((((puistatus))))): ällöttävän melodramaattinen, ja vielä hirveämpi siitä tulee jos tutustut kirjoittajan elämäkertaan (esim wikipediasta) - etuoikeutettu keski-ikäinen mies, joka viettänyt elämänsä pääosin Yhdysvalloissa. Musta se kirjoittaa vain niin helvetin epäuskottavasti ja paisutellen köyhän naisen elämästä. Ja valitettavasti tässä suhteessa kirja vain kamaloituu kohti loppua. Ei mitään katharsista luvassa, ihan kaamean kökkendaali lopetus. Tai no raportoi sitten mitä itse ajattelet - mun mielestä loppui kuin kehno TV-elokuva.

Vielä vinkki - jos tarvitset vastamyrkkyä - että juuri kirjakauppoihin Otavalta tullut "Puolikas keltaista aurinkoa" on noin 2000 kertaa parempi kirja kuin "1000 loistavaa aurinkoa". Lupaa reilusti vähemmän ja antaa taatusti enemmän :D Adichien ihana kieli toimi mulla kuin DVD-soittimen puhdistussetti, pyyhki pois kaiken sen lismaisen kielisaastan jolla Khaled Hosseini likasi mieleni. Puolikkaan auringon juoni on ihanan understated, silti valtavan vetovoimainen. Kerronta on raikasta ja tapahtumissa ei oteta halpoja shokkitehoja matalimmista mahdollisista maaleista. Uskoni kaunokirjallisuuteen ja romaaneihin palasi :D
Ina sanoi…
Ohhoh, ainakin Hosseini herättää intohimoja suuntaan tai toiseen, hyvä! ;) Ei ihme, että se oli vuoden 2008 myydyin käännöskirja (kotimainen Puhdistus tosin möi melkein tuplat - olen tankannut tilastoni, huomaattehan).

Mutta nyt mun on pakko lukea se ainakin ton luvatun kökkendaalin lopetuksen takia loppuun siis.

Puolikas keltaista aurinkoa, no jopas jotakin, tämähän on tutkittava!?
Anonyymi sanoi…
Haloo, täällä vastakkainen mielipide. Ko. kirja on vuosiin minun todellinen luku- ja kulttuurielämykseni! Vaikka muka olin lukenut Afganistanin sodasta ja talebaneista ja ties mistä, niin oikeasti minulla ei ollut mitään mielikuvaa koko maasta, kulttuurista ja kansasta. Ja siksi kirja oli herättävä siitä, miten helkkarin vähän mistään mitään tiedän ja miten vähän olen edes oikeastaan kiinnostunut muusta kuin omasta arjestani. Niin kauan kuin se korttitalo pysyy pystyssä, niin muusta viis. Ei se minusta mikään myötätuntovikinä ollut vaan oikeasti vain kuvaus siitä, että elämää on muuallakin kuin USAssa ja Europpassa ja ehkä ihmiset kuitenkin tulevat samoista asioista onnettomiksi tai onnellisiksi. Siis ja kerrankin yksikään nainen ei vatvonut edestakaisin tunteitaan, suhdettaan ja vaatteitaan, vaan vain yritti elää.
Ina sanoi…
Odotan siis valaistumista - eikös itämaisissa uskonnoissakin ylin valaistuminen edellytä sen tajuamista ettei tiedä eikä tajua mitään? ;)

Täsmälleen sama fiilis ja valaistuminen mulle muuten tuli Oksasen Puhdistuksesta: hirveä nolous ja häpeä omasta tietämättömyydestä naapurimaan ja sen historian suhteen ja kiitollisuus siitä, että elelee täällä lintukodossa...

Huom: olen kääntänyt ennenkin isosti takkia kirjan suhteen ja pidätän sen oikeuden edelleen! ;)
Anna sanoi…
Mä käytän englanninkielistä Goodreads-palvelua (se yhdistää social networkingin ja lukemisen, vähän kuin kirjojen Facebook). Siellä on aika kutkuttavia 1000 loistavaa aurinkoa -vihaajien analyyseja :D (toki tuhansia fanittajia myös) - ja eräs heistä suositteli 1000 loistavaa aurinkoa erityisesti Danielle Steelen ja Sydney Sheldonin ystäville :D Tuli siis vaan mieleen että sullahan on kiitos pokkarivaihdon jo heti seuraavakin kirjasuositus valmiina...
Ina sanoi…
;D Kirjailija voi sanoa onnistuneensa jossain, jos kirjojen takia perustetaan vihaaja-ja faniryhmiä. Se on myös tässä blogissa luultavasti kaikkein eniten kommentteja herättänyt kirja ja eka, jota joku vihaakin!
Loistavaa. Nyt pitää enää löytää jostain aikaa lukea se loppuun, kääk. :-/

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Paluu menneisyyteen

Anna Elina Isoaro: Rakkautta ja vasta-aineita