sunnuntai 8. helmikuuta 2009

Anu Silfverberg: Kung Po

Tuli vastaan hyvä kirja, joka olisi pitänyt lukea n. 7 vuotta sitten. Traagista. Vähän kuin kohtaisi Sen Oikean, mutta ihan väärään aikaan, jos vähän liioitellaan.

Kyseessä on Anu Silfverbergin viime syksynä julkaistu Kung Po, joka oli myös Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Kirjaa kohtaan oli ehkä normiakin isommat odotukset, koska Anu sattuu olemaan paitsi lapsuuden koulukaveri myös mielestäni loistava toimittaja (mm. Hesarissa).

Tämän kirjan kohdalla iski arviointiblokki, joten en tee arviota - onneksi ei tarvitse edes yrittää olla objektiivinen. Voin todeta täysin subjektiivisesti, että olisipa tämä kirja ollut olemassa silloin, kun kärvisteli omia ensimmäisiä ihmisuhdekriisejään ja erojaan! Nyt olen vähän liian vanha, ei voi mitään.

Kirjassa on siis pariskunta ja ero, jossa nainen lähtee ja mies jää - voi tätä eropuimisen tuttuuden tuskaa! ;) Alle kolmekymppisten tragedioiden kuvaus on niin osuvaa, ettei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa (ajoittain molempia), mutta itselleni tulee päähenkilöiden suhteen isosiskomainen olo. Se on vähän huono. Tulee fiilis, että voi voi parkaa, kyllä on kovaa, mutta hei ei se mitään, pääset siitä yli, trust me, I know ja arvaa mitä: tulet kokemaan vielä paljon pahempaakin. Siis kääk.

Eroangstien jälkeen kirja saa uutta sisältöä kun päähenkilö Reiman luokse päätyy asumaan yksi laiton maahanmuuttaja ja yksi puuhakas teini. Rakenteellisesti olisin ehkä tässä kohdassa jättänyt ex-tyttöystävän eroraportoinnin ja näkökulman sikseen ja keskittynyt uusien kämppistren ihmissuhderakennelmaan.

Nautin Silfverbergin taitavasta ja ilmeikkäästä kielestä, osuvista ilmauksista ja "moninäkökulmaisuudesta" (tulipa ilmaus..) - siinä mielessä suosittelen kirjaa ehdottomasti. Mutta kuten sanottu: aiheen puolesta suosittelisin kirjaa eniten ehkä niille, jotka syystä tai toisesta haluavat lukea hyvin kirjoitetun ihmissuhderomaanin. Itseäni kaikki tämä nuoruuden angstin kuvaus jaksaa kyllä jollain lailla huvittaa, mutta ei koskettaa enää ihan sillä intensiteetillä kuin ehkä viisi vuotta sitten. Koska en itse saa tästä sanottua mitään järjellistä tai selkeää, annetaan kirjan puhua puolestaan. Pieni näyte extyttöystävän vuodatuksista, kun exän toipumattomuus ahdistaa:

"Olipa kerran mies, jota rakasti nainen, kunnes ei rakastanut enää. Minkä siinä mahtoi; naista kiinnostivat melkein kaikki muut asiat. Mies suri ja teki tyhmyyksiä. Lopulta hän suri vähemmän. Hän kohtasi ystävän, toisenkin, ja hän sai perheen, jota oli kaivannut. Hän oli kyllin onnellinen.

Näin."

You get the picture? ;) Suosittelin jo kirjaa yhdelle ekaa eroa läpikäyvälle ystävälle, mutta kertokaa ihmeessä, jos olette lukeneet ja saaneet muodostettua Inahtajaa järjellisemmän mielipiteen? Kyllä tämä esikoisten ehdotonta eliittiä on joka tapauksessa ja kieli ja tyyli osuivat ja upposivat, vaikka aihe jätti vähän viileäksi. Odotan siis suurella mielenkiinnolla seuraavaa teosta.

Ei kommentteja: