torstai 30. lokakuuta 2008

Halloweenin lukuvinkit

Pyhäinpäivänä 1.11. kaupat, Alkot ja muukin Suomi on kiinni ja sää on kuitenkin surkea - mikä loistava tilaisuus sytyttää kynttilät, ottaa lasi punkkua ja lukea hyvää kirjaa! Alla pari vinkkiä:

Sofi Oksanen: Puhdistus. Tätä luen itse viikonloppuna; ei mikään hyvän yön satu, sopii hyvin Halloweeniin. Lisäksi vaatii aikaa ja keskittymistä. Kerta kaikkiaan hyytävä ja vangitseva stoori.

Miina Supinen: Liha tottelee kuria. Viime vuoden parhaita ja hauskimpia kirjoja; hyytävä perhekuvaus tämäkin, mutta samalla riemastuttavan hauska. Supinen on nerokas uuden polven verbaalikko. Kevyt ja nopea lukea.

Aila Meriluoto: Lauri Viita. Jos haluat kulkea trendin aallonharjalla tai jopa etukenossa, ala perehtyä Meriluotoon NYT. Elokuva "Putoavia enkeleitä" Meriluodosta ja Lauri Viidasta tulee ensi-iltaan 5.12 (staroina mm. Elena Leeve ja Tommi Korpela), ja ennustan että sen jälkeen ei paljon muusta puhutakaan. Olen menossa katsomaan leffaa ennakkoon, siitä lisää siis myöhemmin, mutta huippua on, että Meriluodon kirja Lauri Viita on leffan takia julkaistu nyt pokkarina!

Luen myös sitä viikonloppuna; luvassa on karmaisevaa taiteilijasuhdekuvausta Meriluodon kepeällä ja osuvalla tyylillä. Meriluodon oma kuvaus takakannesta: "Kirja on ollut raskas kirjoittaa. Siksi olen kirjoittanut sen hyvin kevyesti." Halloween-bonusta todenmukaisuudesta - totuus on aina tarua hirveämpää.

keskiviikko 29. lokakuuta 2008

Kirja tulee korvista

Kirja-ala on ylikuumentunut. Ei tätä yksi bloggaaja enää hallitse omin voimin. Estääkseni kirjaähkyn ja Inahtajan katoamisen blogisfääristä vähin äänin, kuittaan ao. tekstillä kaiken, mikä käy nyt kuumana että saan rauhan lukea kirjoja lööppien sijaan:

1) Kansalliskirjailija Anna-Leena Härkönen. Aioin olla kommentoimatta Imagen kirjamessuille järjestämää äänestystä uudesta kansalliskirjailijasta, joksi valittiin Anna-Leena Härkönen, mutta luettuani Imagen artikkelin kommentoin sittenkin: miksipä ei, Härkönen yhtä hyvin kuin Hotakainen? Vaan Härkösen valintapa aiheutti suuttumuksen ja lööppeihin asti yltäneen kohun: en voi kuin ihailla Imagen kykyä nostattaa kirja puheenaiheeksi. Ehdotan aplodeja sekä Imagelle että Suomen kansalle, joka jaksaa vielä suuttua Aleksis Kiven ns. syrjäyttämisestä. Tapu tapu.

2) Pierre Bayard: Miten puhua kirjoista, joita ei ole lukenut. Syksyn kohukirja, jonka pitäisi löytyä jokaisen kirjabloggaajan yöpöydältä. Itse en tosin ole tajunnut, että pitäisi esittää lukeneensa jotain mitä ei ole lukenut (tietysti olen ollut monesti vain hiljaa tai mumissut jotain yhdentekevää, mutta kukapa ei?) - mutta kirja puolustaakin sitä, että kirjasta pitää voida keskustella lukematta ja olla silti ihan sivistynyt ihminen. En ole lukenut ko. kirjaa enkä aiokaan, ellei sitä tungeta postiluukusta - ja tässä sitä keskustellaan lukematta. MOT.

3) Marjo T. Nurminen: Tiedon tyttäret -tietokirja, josta Hesarissa on tänään koko sivun juttu ja ihan syystä. Upea kirja, vuoden lahjakirjojen ehdotonta eliittiä, joka makaa parhaillaan vieressäni sohvalla ja odottaa vuoroaan. Ei kiireiselle, mutta lahjaksi ja luku kerrallaan -projektiksi. Liian hyvä käsiteltäväksi pelkällä selailulla, joten palaan.

4) Kirjailija/kirjablogit. On niitä, paljon (kts. aiemmat keskustelut). Lisäsin pari suosikkeihin, aika kattava lista löytyy myös Parnasson saitilta. Jos menette vieraisiin, niin tulkaa takaisin, jooko?

5) Sofi Oksasen Puhdistus: Luen. Hitaasti. Palaan.

Rakkaat lukijat: alan katsoa telkkaria. Sieltä tulee Sinkkuäidille sulhanen.

tiistai 28. lokakuuta 2008

Fedja-setä is back!

Seuraavalla kerralla kun matkustatte junalla, bussilla tai muulla julkisella välineellä, jossa voi lukea (toim huom: ekologista propagandaa) ostakaa vaihteen vuoksi R-kiskalta tai vastaavalta KirjaIN-kirjallisuuslehti. Se on aika hauska. Kevyempi kuin Parnasso, mutta perusteellisempi kuin - ööh, mikä, ei Suomessa ole kirjallisuuden aikakauslehtiä. :-/

Lehden uusimmasta numerosta bongasinkin yhden blogattavan aiheen: Fedja-setä is back! Tai ei kai se koskaan ollutkaan poissa, mutta nyt on julkaistu sekä ennen suomentamaton Fedja-setä ja kummitus että Hannu Mäkelän elämäkerrallinen teos Eduard Uspenskista (Eetu: Matkoja Eduard Uspenskin maailmaan).

Mekkaloin kerran Fedja-sedän mahtavuudesta yhdelle saman ikäiselle ystävälle, joka oli ihan että kuka Fedja? Apua!? Fedja-setä on ykkönen! Jos teille muille 70-luvulla syntyneille ei ole luettu Fedja-setä, kissa ja koira -teosta niin hankkikaa se nyt äkkiä, hyvät ihmiset. Itsellenne tai seuraaville polville.

Valistettakoon vielä, että E. Uspenski on Venäjän suosituin lastenkirjailija, joka oli Neuvostoliiton aikana julkaisukiellossakin 10 vuotta epäisänmaallisuutensa takia. Näin aikuisena voisi jälkiviisastella, että rivien välissä taisi olla aika paljon suuren ja mahtavan kritiikkiä lastenkirjallisuuden muodossa; samapa tuo, kirja nauratti sekä lasta että vanhempia. Jos tänne on eksynyt 80-luvulla syntyneitä tms, niin juu: Ina-täti on elänyt Neuvostoliiton aikaan ja ostanut markoilla ja penneillä nallekarkkeja maitokaupasta. Että semmosta.

Seuraa vielä kirjallista leuhkintaa sekä snobbailua: olen kerran tavannut Uspenskin! Hän ei oikein osaa englantia, enkä minä venäjää joten kommunikaatio jäi vähän ohueksi. Mutta hänen intelligentsiansa loisti kielirajojen ylikin! Suuri ja mahtava Uspenski! Eläköön Fedja-setä! Eläköön!

maanantai 27. lokakuuta 2008

Kauhajoen runot

Kuten aiemmin kerroin, kirjamessujen suurin herätys ei liittynyt mihinkään tajuntaa räjäyttävään lavaesiintymiseen, kirjailijakohtaamiseen tai antikvaarisen harvinaisuuden löytämiseen, vaan pieneen ja ilmaiseen omakustanteeseen, jonka karu nimi on Kauhajoen runot (viitaten Kauhajoen koulusurmaan).

Jostain syystä tämä 18 sivuinen ulkoasultaan vaatimaton vihko kolahti ilmiönä niin, että asiaa piti oikein miettiä useampi päivä.

Eli mitä että?

Sain vihon Juri Nummelinilta, joka on painattanut runot min dikt -runoblogistaan. Ensinnäkin pidin runoista. Toiseksi pidin vihon koruttomuudesta. Tuntuisi roisilta ostaa runoja Kauhajoen tragediasta. Sen sijaan niiden lukeminen näin, puolivahingossa oli huomattavasti vaikuttavampaa. Vihon lopussa on lyhyt essee, jossa Juri itse kiteyttää asian: "Ajatuksen muodostaminen tällaisista tapahtumista vain vaikuttaa banaalilta." Vielä banaalimmalta tuntuisi ostaa ko. ajatuksia.

Kokonaisuudelle tekee vääryyttä poimia esiin vain jotain runoja, mutta poimin silti:

on erhe ajatella maailmaa elokuvana,
tulivoiman todistus ei kelpuuta
pääsemään pois
eilinen on öykkäri,
odotahan vain, huominen saa sinut kiinni

Kauhajoen jälkeiset tunnelmat on mielestäni hienosti tiivistetty kahteen lauseeseen:

ollaan elossa, istutaan
oven karmit on tehty kiinnipitämistä varten

Ei Kauhajoesta tosiaan paljon enempää osaa sanoa, koko tapahtuma jättää aika sanattomaksi. Eikä kai runoblogeistakaan, mutta varmaa on ainakin se, että runous on jo alkanut elää netissä omaa elämäänsä; epäkaupalliset (taide)muodot löytävät netistä itse asiassa aika kiinnostavan levityskanavan - esim. Milla Palojoen kiroileva siili, josta sittemmin on tullut kaupallinenkin menestys.

Jos haluaisi heittäytyä juhlalliseksi, voisi sanoa, että olemme Suuren Murroksen kynnyksellä. Mutta koska pitäisi jotenkin visioida ja tietää täsmälleen minkälaisen Murroksen, en sano - en tiedä. Aion seurata ja ihmetellä. ;)

sunnuntai 26. lokakuuta 2008

Pauli Kohelo: Ohessa tilinumeroni

Summa summarum: Onpa pieni kirja! Mutta jo kansikuva naurattaa ihan sikana ja kyllä; jos Kohelo ei ole Hotakainen niin ainakin joku on onnistunut olemaan hotakaisempi kuin hotakainen itse. Vuoden hauskin kirja so far, mutta vitsi saattaa mennä ohi, jos et ole lukenut Coelhoa tai vastaavaa. Jos nyt ihmettelet, että mikä h--vetin Kohelo, niin lue aiemmat tekstit aiheesta ensin.

Arvio: Naurattaa. Tolkuttomasti. Jos tykkäät Hotakaisesta, suosittelen ehdottomasti. Jos et tiedä, tykkäätkö Hotakaisesta, suosittelen ehdottomasti - tämän jälkeen tiedät. Jos palvot Coelhoa ja muuta mystiikkakirjallisuutta mutta et omista huumorintajua, en suosittele. Tosin silloin herää myös kysymys, miten olet päätynyt tähän blogiin ja miksi jatkat lukemista mutta ei se mitään; kaikenlaiset lukijat ovat tervetulleita.

Arvio lipsahti lapasesta, mutta niin lipsahtaa Kohelokin. Kirja on pieni ja lyhyt, yhdessä illassa luettavissa ja hyvä niin: vitsi ei kantaisi kovin paljon pidemmälle. Mitään järkeä kirjassa ei ole: se on totaalista tajunnanvirtaa ristijärveläisen metsurin matkasta Suureksi Ajattelijaksi Laman Dalain, Geldofin Bobin ja kump jalanjäljissä. Eniten ilahduttaa mystiikkakirjojen taitava tyylillinen imitointi hienosti ylilyödyillä aforismeilla - kirja ei ole oikeastaan minkäänlainen romaani, vaan Koheloa jäljitelläkseni enemmänkin kielellinen ilotulitus ja aikamme totalitäärinen peilikuva. Tai kuten takakansiteksti sanoo: "Rajova rikkova teos on samaan aikaan sekä Graalin malja että iso tuoppi."

Näyte Kohelon aforismeista niin saatte kiinni tyylilajista:

Kuljin, etsin, löysin ja kadotin.
Tyhjäksi tulin. Ja täytyin.
Sydämeni tunsi, mutta silmäni eivät nähneet.
Vaihdoin vasemman linssin voimakkuuksia.
Nyt näin.
Olin vaeltanut väärin, vain itseäni varten,
siksi olin ryssinyt reitin.
Paula oli odottanut minua
Pallastunturin baarissa rapiat nelisen tuntia.

Oman arvionsa ansaitsisivat Kohelon lukujen otsikot, esim. Puutarha on minuutemme lannoitettu versio. Huumori on hankala laji, koska jokaisella on mielestään paras ja laadukkain huumorintaju: voin kuvitella, että monista tämä on myös vain tyhmää eikä erityisen hauskaa. Mutta upposi Inahtajaan.

Mielestäni tämä ansaitsisi Finlandia-ehdokkuuden, koska en ole aikoihin hihittänyt mistään kirjasta ääneen vedet silmissä ja kirjallisuuden onnistunut karrikointi on muutenkin haastava ja harvoin nähty taitolaji. Saatan olla mielipiteeni kanssa melkoisen yksin.

Kenelle: Kaikille Cohelonsa lukeneille tai niille, jotka eivät ole lukeneet mutta tietävät mistä on kyse. Tai diggaavat Hotakaisesta muuten vaan (vaikka tämä ei olisikaan Hotakainen, siis - vähänkö muuten oikeaa kirjoittajaa harmittaisi siinä tapauksessa kaiken maineen ja kunnian meneminen ihan väärälle metsurille!)

Jälkimaku: Tirsk! Hihi. Hi.

Alkulause: Synnyin köyhyyteen Suomen saloilla kauan, kauan sitten.

Starat: 5. Kyllä. Väitän tätä tulevaksi klassikoksi, jälkipolvet todistakoot erheeni ja haudatkoot mukanaan.

lauantai 25. lokakuuta 2008

Valoa kirjalle

Olen nähnyt valon. Helsingin kirjamessuilla, kyllä!

Valo on kirja-alan tulevaisuus, joka piilee - yllätys yllätys - blogeissa. Sain tästä lukuisia esimerkkejä messuilla erityisesti sarjakuvan ja runouden osalta, niistä linkkejä ja lisäinfoa vähän myöhemmin. Tajusin (varmaankin jälkijättöisesti), että sähköinen kirja on SO 80's - siis jo ennen tulemistaan.

Miksi: koska valtaosa kokeellisesta ja uudesta underground-kirjallisuudesta ja taiteesta on jo siirtynyt nettiin. Kirjan tulevaisuus on siis pirstaleinen, kuten kaikki muukin (alan kuulostaa postmodernistilta): vanhat kunnon painetut kirjat säilyvät omassa roolissaan (niitä tarvitaan messuilla ja kirjahyllyissä, jotka kokevat vielä uuden tulemisen!), sähköinen kirja ottaa oman paikkansa mm. ammattilaisten ja meidän kirja-reliikkien käytössä ja netissä ja blogeissa virtaa ihan oma kokeellinen todellisuutensa, josta osa poimitaan painettuun tai sähköisen lukulaitteen muotoon, osa ei.

Kysymys kuuluu: miten paljon uudet nettisukupolvet edes kaipaavat sähköisen kirjan lukulaitetta? Mikseivät he lukisi kaiken saman tien netistä kun siellä elävät kuitenkin elämästään 80 % muutenkin?

Tätä kaikkeahan on jo puhuttu aiemmin, mutta itselleni asia kirjastui ja konkretisoitui vasta eilen - reliikki kun olen.

Jos olette messuilla tänään, tsekatkaa klo 14 esikoiskirjailijat Aleksis Kivessä - kiinnostavaa kamaa ja merkittävän paljon pieniä erikoiskustantajia!

Palaan todistusaineiston kera myöhemmin, nyt on kiire messuille. Olen muuten myös totaalisessa konkurssissa, en ole ikinä ostanut näin paljon kirjoja messuilta. :-/ Siitä kuuluu kiitos teille ja teidän hyville kirjavinkeille - tarvitsisin tosin kuukauden lukuloman, mutta tässä on nyt koko loppusyksyn hankinnat sitten plakkarissa...

perjantai 24. lokakuuta 2008

Kuuminta hottia!



Omg! (=oh my god)


Nyrok Dolls räjäytti kyllä kirjamessupankin. Aivan mahtava keikka! Huomaa kyllä, että ovat treenanneet tosissaan sitten viime vuoden keikan; tänä vuonna kuulemma peräti 4 kertaa! Seuraa hämäriä paparazzi-kännykkäkuvia (managerin luvalla, toki) sekä kuvaus Suomen kirjallisimmalta keikalta, että pääsette tunnelmaan:

Nyrok Dollsissa veivaavat siis Pasi Heikura, Juba Tuomola, Kjell Westö, Mauri Kunnas, Arto Nyberg (joka osaa soittaa myös huuliharppua!), Aku Syrjä (kyllä, Epuista), Reidar Palmgren (vieraileva stara) ja ainoana naisena Silja Sillanpää, josta miehille ei tarvitse sanoa muuta kuin ”katti matikainen” - ymmärtävät kuulemma (hot hot hot).

Viimeistään siinä vaiheessa kun Reidar Palmgren hyökkäsi lavalle heittämään ääricoolisti (ja paino nyt sanalla Coolisti) Smoke On the Waterin ja Kjell komppas taustalla, tämän kirjallisuustieteilijän polvet veti vatkulia, kuulkaas. Viis hunkseista, Nyrok Dolls rulaa!!

Ystävätär (historioitsija) siinä siunaamaan rillit huurussa (itse olin puhekyvytön, kerrankin): ”Pääsispä kerran elämässään Tavastian bäkkärille ja se ois tänään!!”
Nähtiin sitten bändin poikia baarissa myöhemmin ja avauduttiin parin siiderin rohkaisemana tästä bäkkäriasiasta, johon pojat: ”No siellä me istuttiin tuoremehujen kanssa ja odoteltiin josko faneja löytyis vaikka yksi kappale. Oisitte vaan tulleet ja työntäneet oven auki.”

Tämä, rakkaat ystävät, on humanismin historiaa.


Encore vedettiin jo ilman takkeja!


Ooh, Reidar!



Arto osaa laulaa!

torstai 23. lokakuuta 2008

Messuvinkki 2 (vai kolme..)

Pieni puheenvuoro kustantamoista: kirjamessujen virallisen ohjelman lisäksi kannattaa muistaa tsekata kustantamojen ja kirjakauppojen osastojen kirjailijahaastattelut, jos ei onnistu osumaan virallisen ohjelman puitteissa oman lempparikirjailijan esiintymiseen tai löydä häntä lavoilta muuten.

Kun tuli nyt mainostettua suuria ja kauniita, niin otetaan tasapuolisuuden vuoksi esiin myös pienkustantamot.

Itselleni yksi messujen tärkeistä missioista on ehdottomasti pienkustantamojen kirjabongailu: suurten kustantamojen kirjat näkyvät aika hyvin mediassa, mainoksissa ja kirjakaupoissa, mutta messut ovat usein ainoa paikka löytää vähemmän näkyvillä olevia kirjoja eli ns. underground-kamaa. ;) Ja underground on tässä sanottu siis hyvällä. Yksi tällainen bongauspaikka on pienkustantamojen yhteinen Maailman kirjat -osasto 6 d 61. (Kun olen ottanut tavaksi tämän oman lehmän esittelyn, niin mainittakoon, että itselläni ei ole tämän osaston kanssa mitään virallista tekemistä.)

Kohta pääsen huutelemasta täältä työpöydän takaa kentälle asti, tiukkaa ja suoraa raporttia tämän vuoden kirjamessuista luvassa myöhemmin!

keskiviikko 22. lokakuuta 2008

Takin kääntö ja kirjasto-inahdus

Muutin mieleni Paul Austerista. Enkä pelkästään tänään Hesarin Kirja-liitteessä olleen haastattelun takia. Sattumuksia Brooklynissä ON hyvä kirja. Vähän omituisen alun jälkeen se on tempaissut mukaansa; olen vasta puolivälissä, mutta pidän.

Nopealukuinen lentokonekirja se ei ole, vaan vaatii vähän aikaa ja keskittymiskykyä, vaikka on komediaksi luokiteltu. Auster on kirjallinen kirjailija: ts. kirjoittaa kirjoista ja kirjaihmisistä, mutta tässä teoksessa ei ole tekemällä tehtyä intellektualismia. Jos teillä on Kirja-liite, suosittelen lukemaan Austerin haastattelun siitä. Jos ei ole, niin lisävinkki tyylilajista: Auster vertaa kirjaa käsikirjoittamaansa Smoke-elokuvaan ja totta - kirjassa on samanlainen rennon tarinoinnin fiilis.

Tässä Hesari-keskeisyydessä ei muuten myöskään ole mitään omaa lehmää ojassa, mutta kiireinen ihminen ehtii lukea vain yhden sanomalehden päivässä ja muita lehtiä satunnaisesti, vaikka kovasti yritän - pahoittelut pk-seutukeskeisyydestä!

Siitä tulikin mieleeni: tiedättekö mikä asia Helsingissä ON tosi huonosti? No se keskustakirjasto. Sekä Turun uusi pääkirjasto että Tampereen Metso ovat mahtavia paikkoja ja nähtävyyksiä eikä meillä ole mitään vastaavaa! Aiheesta puhuu muuten Maija Berndtson kirjamessuilla lauantaina klo 17 Eino Leinossa ja tässä on oma lehmä ojassa: tunnen Maijan ja kannatan keskustakirjastoa. Pian.

Että tuli sekin sitten selväksi. ;)

Kirjabailut ja muita vinkkejä

Kirjamessuista vinkkaaminen on melkein toivoton tehtävä ohjelman paljouden takia: itse suosittelen go with the flow -tekniikkaa, eli vapaata kiertelyä ja haastatteluihin satunnaisesti osumista unohtamatta viinimessukierrosta sopivan yllätystutun seurassa.

Keskityn nyt enemmän iltaan ja viikonloppuun, koska valtaosa ei pääse päivisin paikalle:

Torstai-iltana on Kirjabailut Tavastialla klo 18.30 eteenpäin: tänä vuonna esiintymässä on Yölintu ja lämppärinä loistava Nyrok Dolls - kirjailijoista koottu bändi, joka esiintyy harvoin mutta huolella. Liput maksavat 15 euroa; kyseessä on enemmän alan ihmisten iltahäppeninki, mutta Nyrok Dollsin kerran nähneenä voin kyllä suositella keikkaa kaikille kirja-friikeille. Se on hulvaton.

Perjantai-iltapäivänä on sarjakuvaperjantai klo 16-19 Louhessa, esiintymässä mm. Fingerporin tekijä Pertti Jarla ja Milla Paloniemi.

Lauantai-päivänä on dekkarilauantai klo 10.30. - 15 Mika Waltarissa dekkarifaneille.

Elämänhallinnasta, onnesta ja elämän tarkoituksesta kiinnostuneille on vaihtoehtoisesti Katri Walassa klo 12-15.30. koottu kirjailijaesiintymisiä: klo 14.30 on Pirkko Lahden haastattelu Mielen määrin -teoksesta, sitä ennen kiinnostavan filosofi Johannes Ojansuun haastattelu Lankeemus -teoksesta (tulossa Inahdukseen..).

Lauantaihan on myös perinteinen lastenpäivä - lastenlava Z. Topeliuksella mm. Risto Räppääjä, Mauri Kunnas ja muumit lavalla klo 11 alkaen.

Sunnuntaina perhepäivä jatkuu: Katri Valassa perhe-elämän ilot ja murheet, teemoja poikien hyvinvoinnista eroasioihin ja alkoholiin sekä Merete Mazzarellan haastattelu.

Siinä sivussa on tietysti erinomaisen kiinnostavia kirjailijahaastatteluja ja vaikka mitä, mutta en uuvuta teitä tähän hätään enempää, jatkoa seuraa..

Voihan Coelho...

Täytyypä muidenkin lukijoiden iloksi jakaa tämä Håå Måilasen Kohelo-juttuun lisäämä linkki Coelhon kotisivuille:

http://www.paulocoelho.com.br/engl/

Krhm. Nyt on tosiaan kyllä luettava se Ohessa tilinumeroni... ;D

tiistai 21. lokakuuta 2008

Arno Kotro: musta morsian

Seuraa poliittisesti epäkorrekti tunnustus, joka saattaa viedä lopunkin arvovaltani kirjojen arvioijana. Pidän Arno Kotrosta. En tiedä, mitä Kotro on tehnyt medialle ansaitakseen niin nihkeää suhtautumista (paitsi tehnyt runoutta joka myy), mutta ei se mitään: en ole ainoa, joka pitää Kotron runoista.

Summa summarum: Ihanan synkkää lokakuurunoutta! Musta morsian on aika samaa kamaa kuin Sanovat sitä rakkaudeksi (joka on parempi), mutta erostoori on kerrottu nyt naisen näkökulmasta.

Arvio:
Pidän Kotron simppelistä pateettisuudesta. Olen aika huono lukemaan niitä nykyrunoja, joissa pitää miettiä 15 minuuttia ymmärtääkseen mistä runossa on ensinnäkin kyse ja seuraavat kaksi päivää avata metaforia, eikä siltikään ole täysin varma siitä mistä lopulta on kyse ja onko sillä jotain väliä. Sain siitä valitettavasti tarpeekseni opiskeluaikoina ja olen sittemmin pitänyt eniten proosarunoista, joita Kotrokin edustaa. Luen runoja lähinnä talvisin ja ääripateettisen itsesäälin vallassa, joten haluan niiltä suuria tunteita, ihailtavia oivalluksia ja mieluiten ymmärrettävästi ilmaistuna!

Se lajityypin puolustelusta. Valitettavasti Musta morsian toistaa turhan paljon edellistä kirjaa eikä naisen näkökulma ole ihan yhtä luonteva ja onnistunut. Runojen taso vaihtelee kovasti; osa tuntuu latteilta ja tylsiltä, jopa kömpelöiltä, osassa taas on kotromaista riemastuttavaa oivallusta ja ihmissuhdeironiaa. Teoksessa tarkastellaan hajonneen suhteen lisäksi suuren runoilijan juoppomyyttiä naisnäkökulmasta – jälleen palataan good old Penan jalanjäljille:


sinä et tule humalaan
sinä menet humalaan

siteeraat Pentti suurta

humala on paikka
sanot

vahvasti sanottu
ja
varmasti on

minä haluaisin tavata sinut
jossain muualla

Ehkä pidän Kotrosta siksi, että hän kulkee Penan sijaan yllättäen yhden suuren naisidolini, Märta Tikkasen kirjallisilla jalanjäljillä. Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina on tosin täysin voittamaton proosarunoteos tässä juoppo taiteilija -genressä, mutta Kotrossa on samaa henkeä – tosin meidän levottoman sukupolvemme teemoihin siirrettynä. Otanpa vielä yhden esimerkin, kun runoista kerran helposti voi:


lopulta sitten
puhuit perheestä lapsesta

vahinko kun et

perheestä joka me voitaisiin olla
lapsista joita saataisiin

puhuit lapsuudenkodistasi
lapsesta joka joskus olit

ehkä kaikki hyvin näin


ei sellaisesta isäksi josta ei aikuiseksi


vaikka meitä kun kuuntelee
tehtiin me
kaksi lasta


Kenelle: Eronneille ja karanneille. Lokakuusynkkyyttä hakeville.

Jälkimaku: Buaaaa!

Starat: 3,5. Jatko-osan makua.

maanantai 20. lokakuuta 2008

Kirjamessuvinkkailu alkaa

Äh. Ei tällä kirjamessuviikolla ehdi lukea mitään eikä paljon kirjoittaakaan. Laitetaan siis messuvinkkejä ja muuta diibadaabaa sen sijaan - olkaa kärsivällisiä, messuilta kannan kuitenkin pelottavan pinon kirjoja kaamoslukemiseksi ja sitten taas arvioita pukkaa!

Helsingin kirjamessulehti on viimeinkin uudistettu, luojan kiitos. Lehti on painettu aikakauslehtimäiseen muotoon, jolloin massiivisesta ohjelmasta saa helpommin edes jonkun käsityksen. Lehti oli jaossa jo ainakin Stockalla; suosittelen tutustumista ennakkoon, jos haluaa poimia etukäteen jotain kohokohtia. Harmi kyllä, monet kiinnostavat haastattelut ja häppeningit ovat arkisin ja päivällä, mutta ohjelmasta ei ole kyllä pulaa viikonloppunakaan. Ohjelma löytyy tietysti myös netistä, mutta vähän vaikeammin hahmotettavassa muodossa.

Toinen lehtivinkki: kirjallisuuslehti Parnasso on viime vuosina uudistunut ja palannut lähemmäs meitä tavis-lukijoita. Skaala on aiempaa laajempi eli filosooffisen korkeakirjallisuusanalyysin lisäksi sieltä löytyy hyviä kirjailijahaastatteluja ja kirja-arvioita. Huomasin ilokseni, että Parnasson saa kirjamessuilta tilattua messuhintaan: vuoden tilaus 7 numeroa vain 32 euroa, mikä on imho ihan siedettävä hinta aika painavasta kulttuurilehdestä. Pitää korostaa, että en saa tästä mitään provikaa tai mitään muutakaan hyötyä; suosittelen vaan kirjafaneille loistavaa tilaisuutta tilata Parnasso olohuoneen pöydälle pönöttämään ystävien sanattoman kunnioituksen ansaitsemiseksi. Älkää nyt kuitenkaan tilatko tutustumatta, en ota vastuuta tästä suosituksesta...

sunnuntai 19. lokakuuta 2008

Pirkko Lahti: Mielen määrin

Jotain mätää Suomen maassa. Aselaki ja mielenterveystyön resurssit nyt ainakin. Huolestuneille opettajille, vanhemmille ja muille kansalaisille voin suositella jo nyt viikonloppuna aloittamaani Pirkko Lahden Mielen määrin -teosta.

Jos olisin julkkis ja pitäisi nimetä naistenlehdessä suomalainen vaikuttajanainen jota ihailen, se olisi Pirkko Lahti: Suomen mielenterveysseuran entinen johtaja, luennoitsija ja kerta kaikkiaan räväkkä, älykäs ja karismaattinen nainen, jolla on Mielipiteitä. Mielipiteiden lisäksi hänellä on kokemusta ja näkemystä mielenterveyteen liittyvistä monimutkaisista poliittisista mutta myös arjen tason asioista.

En ole riittävän pitkällä Mielen määrin -teoksessa voidakseni arvioida sen kokonaan, mutta ainakin kirja osui ikävä kyllä niin sanotusti ajan hermoon, tänäkin viikonloppuna.Teoksessa Lahti kertoo sekä omia aika hurjiakin kokemuksiaan vuosien varrelta ja analysoi melkein koko suomalaisen yhteiskunnan ja vähän muunkin maailman halki, poikki ja pinoon. Kokemuksen syvällä rintaäänellä.

Olen tavannut Lahden työn kautta ja kuullut hänen luentojaan, siitä tämä Lahti-fanius. Äänestäisin hänet vaikka presidentiksi jos voisi. Valitettavasti kirja on aiheensa mukaan vähän asiallisempi eikä kirjoittajan karisma välity tekstiin samalla tavalla kuin live-esiintymisissä tapahtuu.

Suosittelen silti: en usko, että kenellekään nykytilannetta ihmettelevälle tekee pahaa lukea kokeneen ammattilaisen näkemyksiä siitä, mitä tälle yhteiskunnalle oikein on tapahtunut ja miksi. Ja mitä seuraavaksi?

perjantai 17. lokakuuta 2008

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Miksi muuten novelleja julkaistaan nykyään niin vähän? Nehän ovat loistavia kirjoja kaikkien kiireisten bussimatkoille tai väsyneen arki-illan pikalukemiseksi. Lisää novelleja! Toivoo Ina.

Summa summarum: Osaa se, novellitkin. En aio sortua enää ylisanoihin Itkosen kohdalla, vaan suhtaudun teokseen viileän analyyttisesti. Säästän vielä pari novellia viikonloppuun, mutta uskoisin saaneeni jo riittävän käsityksen.

Arvio: Ihana nimi novellikokoelmalle: Huolimattomia unelmia. Juuri niistä näissä tarinoissa on kyse. Hassua kyllä, Itkosen välillä vuolaskin kirjoitustyyli on mukautunut novelleihin uusiksi: kerronta on romaaneja tiivimpää ja ytimekkäämpää. Uutta on siirtyminen pari astetta äijäkirjallisuuden suuntaan: osasta novelleja tulee mieleen Antti Tuuri tai Petri Tamminen.

Itkosen kyky erilaisiin kertojiin ja näkökulmien uskottavaan vaihteluun korostuu hyvin novelleissa, joissa on uusia tyyli- ja kerrontakokeiluja: ei tule toistoa tai kyllästymistä, tunnetta siitä, että kerrotaan samaa tarina vähän eri tavalla uudestaan ja uudestaan. Tämä on hyvää suomalaista peruskirjallisuutta, ilman isoa kikkailua - Itkosen ei tarvitse enää todistaa mitään.

Kokoelmasta löytyy monenlaista pientä ja suurta stooria; omia lemppareitani olivat Fucking Thailand ja Ei minun elämäni. Toisista tarinoista pidin enemmän (toimittajan työn kuvauksessa Itkonen on mielestäni parhaimmillaan), toisista vähän vähemmän, mutta jokseenkin kiinnostavia ne olivat kaikki.

Kenelle: Jos olet tähän asti pelännyt ajan puutteessa Itkosen melko massiivisia romaaneja, aloita tästä. Jos olet Itkos-fani, luet nämä kuitenkin.

Jälkimaku: Keppanasta täyteläiseen punkkuun ja koko Suomi-kuva siltä väliltä.

Paras alkulause: Laivapoliisit tulivat sisään omalla avaimellaan.

Starat: Kokonaisuudelle 4-. Novellien taso vaihtelee välillä 3-4,5.

VITSI

Jumprahuiti! Kollega ilahdutti kertomalla perjantain kunniaksi keksimänsä vitsin:

- Mikä on täydellisen nettisensuurin määritelmä?
- Ei Inahdustakaan.

;D Olen erittäin otettu tästä kunniasta - taidanpa ottaa illalla yhden Itkosen novellin ja lasillisen punkkua ekan Inahdus-vitsin kunniaksi, ottakaa tekin (lasi punkkua ja hyvä kirja siis muuten vaan)!

Cheers!

torstai 16. lokakuuta 2008

Suttuinen kuvio

Ystävä kyseli mitä kirjapiireissä puhutaan Sariola/Sarkola -casesta. Joko en kuulu piireihin tai sitten kukaan ei kykene oikein sanomaan mitään pään puistelun lisäksi - tapaus ylittää kaiken ymmärryksen. (Kyseessä on siis kaksi rouvaa, joista toinen on kirjoittanut toisen dekkarit vuosien ajan ja sitten ovat anoneet apurahoja ja taiteilijaeläkkeitä ja mahdollisesti jakaneet niitä iloisesti keskenään jollain kaavalla - toinen kiistää ja toinen myöntää ainakin jotain, mutta hullukaan ei ota tästä kyllä selvää ja nyt sitä puidaan oikeudessa).

Kysymys kuuluu but why? Ensinnäkin tämä rikkoo sen kultaisen säännön, että keskimäärin kirjailijat kirjoittavat enemmän maineen kuin rahan vuoksi. Nythän sen sijaan koko homma on tehty vain tienestimielessä ja mainekin meni ihan väärälle rouvalle - tämä nimensä kirjoille antanut Sariola on sattumoisin kuuluisan kirjailija-Sariolan leski, olisiko siinä nähty näppärää markkinointikikkaa. Sarkola (joka kirjat kirjoitti) sanoo saaneensa vaivanpalkkaa huikeat 3000 euroa vuodessa (!?) ja ryhtyneensä koko hommaan "pöljyyksissään" - no eipä käy kiistäminen.

Sariola sanoo osallistuneensa kirjojen ideointiin ja julkaisukuntoon saattamiseen ja olevansa siksi oikeutettu saatuihin apurahoihin. Jaa. Mikä tässä sitten on rikollista, ainahan ihmiset ovat yhdessä kirjoja ideoineet ja tehtailleetkin toisten nimissä ja puolesta? No se, että mm. kirjastoapurahoja on kuitattu 46 000 euroa pelkästään Sariolan nimissä ja unohdettu kertoa Sarkolan osuus kokonaan, huppista.

Molemmille dekkarirouville on nyt luettu syytteet törkeästä avustuspetoksesta: ystävyys meni, paha mieli.

Voi mahoton! Ei tähän nyt muuta keksi kuin että suttuinen kuvio, joka tapauksessa.

keskiviikko 15. lokakuuta 2008

Isät, lukekaa!

(Toim huom: tämä teksti sisältää kirjastojen piilomainontaa)

Pitääpä sohia yhtä kirja-alan ikuista itkuvirttä nimeltä pojat ja lukeminen.

Nythän on niin, että pojat eivät lue. Yleisesti ollaan kuitenkin sitä mieltä, että voisi olla hyödyllistä, että pojatkin lukisivat; jos ei muusta syystä, niin oman kielitajun kehittymisen takia. Tai siksi, että tulevaisuudessakin olisi tarjolla hyvää mieskirjallisuutta.

Jostain kuulin sitten senkin, että isän malli kannustaisi poikia eniten lukemaan. Siis joko se, että isä ylipäänsä lukee kirjoja tai vielä mieluummin lukee niitä lapselleen. Oisko näin? Oma isäni luki minulle aikoinaan mm. sotakirjallisuutta iltalukemisena - hänellä ei ollut poikia eikä minulla nukahtamisongelmia. Silti muistan ne iltalukemiset lapsuudestani elävästi ja nostalgisesti; kuvastaako tämä ankeaa lapsuutta vai sitä, mikä on lasten käsitys laatuajasta?

En silti tiedä, onko tämä oikeasti sukupuolikysymys ja onko väliä sillä kuka lukee ja mitä - mutuna tuntuisi siltä, että ylipäänsä perheen lukuharrastus ja kirjojen olemassa oleminen vaikuttaa asiaan ratkaisevasti (ovat ne sitten omia tai kirjaston kirjoja - sieltäkin saa edelleen kirjoja, vink vink ;). Toinen hankala kysymys on se, mitä sellaista pojille tarjoaisi luettavaksi, joka voittaa tietokoneen, Harry Pottereiden lisäksi? Tässäkin voisi kirjastontädistä olla apua (vink vink). Tai äidinkielen opesta.

Omaa kokemusta ei asiasta juurikaan ole yhtä läheistä ja ihanaa murkkupoikaa lukuunottamatta - sitä kautta olen nähnyt, miten helposti kisa päättyy tietokone 6 - kirjat 0 -tilanteeseen vanhempien ja koko suvun aktiivisesta ja yritteliäästä lukukannustuksesta huolimatta.

Eikä tästä voi lapsia syyttää: aika helposti itsekin meinaa päätyä tv 6 - kirjat 0 -tilanteeseen sohvalle. Ehkä se riittää, että ne lukevat jotain, joskus. Jonain päivänä sitten enemmän.

Isät, lukekaa?

Paul Auster: Illuusioiden kirja

Aloitin monien ja erityisesti äitini kehuman Paul Austerin uutuuden Sattumuksia Brooklynissä. Sitten sainkin Itkosen novellit, joten sori Paul; joudut hetkeksi hyllyyn Itkosen tieltä. Alla kuitenkin epäselkeää ja asenteellista arviota Austerin Illuusioiden kirjasta, jonka luin kesälomalla.

Summa summarum: Varsinainen lomakirja. Miehen koko perhe kuolee lento-onnettomuudessa ja loppukirja menee tämän ja muutaman muun onnettoman kohtalon setvimiseen. Hyvä kirja sinänsä, mutta vaatii aikaa ja voimia.

Arvio:
Auster-ilmiössä on jotain joka mättää, sanottakoon se suoraan heti alkuun. Illuusioiden kirja oli hyvin kirjoitettu, hyvin rakennettu, jännä ja omaperäinen tarina. Samaa voisi sanoa Austerin vaimon Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin -teoksesta, jota luin talvella puoleen väliin kunnes luovutin ja lainasin sen jonnekin (muuten hyvä kirja kaatui liian pitkiin taideteosten ja -näyttelyiden kuvailuun: haluan taiteen taiteena ja kirjat kirjoina, kiitos).

En suostu tunnustamaan jenkki-angstia tässä kohtaa – pidän monista jenkkikirjailijoista ja siellä tehdään paljon Suuria Tarinoita (tosin pidän enemmän kanadalaisista naiskirjailijoista). Austerin ja erityisesti Hustvedtin kohdalla tulee silti sellainen olo, että amerikkalaiset intellektuellit haluavat tehdä eurooppalaista korkeakirjallisuutta.

Se ei luultavasti pidä paikkaansa, mutta olisiko amerikkalaisissa intellektuelleissa jotain vähän itsetietoista ja tosikkomaista, tai ainakin ao. pariskunnassa? Vai onko joku tuotantokoneisto päässyt hiomaan heidän teoksiaan liian pitkälle ja vienyt hajua ja makua mukanaan, en tiedä.

Joka tapauksessa Austerin kohdalla pitkästyn ajoittain; tulee tunne, että kaikki on kohdallaan ja taitavaa, mutta onko tässä nyt mitään uutta. Ei oikeastaan. Illuusioiden kirja imaisee kyllä mukaansa, mutta tyyli on ehkä vähän liiankin hiottua ja yllätyksetöntä. Haukotus.

Ehkä Sattumuksia Brooklynissä yllättää vielä, annan Paulille uuden tilaisuuden (Juhan jälkeen tietenkin).

Kenelle: En oikein tiedä. Äitini pitää Austerista. Samoin kuin varmaan sata miljoonaa muutakin lukijaa.

Jälkimaku: Jaha. Loppuihan se lopulta.



Alkulause: Kaikki luulivat Hector Mannin kuolleen.

Starat: 3. Lagom.

tiistai 14. lokakuuta 2008

Variksesta Penaan

Suomen kirjailijaliittoon saatiin jo 111 vuoden jälkeen ensimmäinen naispuheenjohtaja: Tuula-Liina Varis. Grattis!

Olen lukenut Varikselta vain yhden teoksen, harmillista kyllä: Kilpikonna ja olkimarsalkka, joka kertoo elämästä Pentti Saarikosken kanssa. Luin kirjan about 10 vuotta sitten, joten en uskalla lähteä enää sen syvempään jälkianalyysiin, mutta muistan, että kirja oli mielettömän hyvä, kiinnostava ja vähän järkyttäväkin; taiteilija-avioliittokuvaukset tuppaavat olemaan... Saattaa johtua siitäkin, että olin käynyt silloin yliopistolla luentosarjan Pentti Saarikoskesta ja kaikki kunnia legendaariselle opettaja Hannu Riikoselle, mutta jotenkin Penasta sai pikkusen erilaisen kuvan luennoilla ja Variksen kirjassa. ;D

Uskallan kuitenkin jälkisuositella Variksen kirjaa edelleen. Illalla muuten julkistetaan Booker-palkinto - tällä viikolla on myös Frankfurtin kirjamessut, joista odotan kollegoiden raportteja suuren maailman kuvioista. Sitten voikin alkaa jännittää Finlandia-palkintoehdokkaita ja ihmetellä jälleen kerran, onko kirja-alalla ihan kaiken pakko ajoittua syksyyn, mutta siitä lisää joku toinen kerta.

maanantai 13. lokakuuta 2008

Xiaolu Guo: Pieni punainen sanakirja rakastavaisille

Summa summarum: Hirveä nimi, loistava kirja. Kiinalainen nainen törmää Lontoossa länsimaiseen kulttuuriin ja mieheen – riemastuttava, ajankohtainen ja ajattelemaan pakottava kirja; yksi vaikuttavimpia ja omaperäisimpiä pitkään aikaan.

Arvio:
Ensireaktio on tyrmistys: siis mitä tää nyt on – onko tämä KOKO kirja kirjoitettu tällaisella aasialaisella hoono soomella?? Hirveetä, eihän tätä nyt kestä lukea.

Kestää kuitenkin. Jos pääsee alusta eteenpäin, kieli paranee teoksen edetessä, ja outoa kyllä kieleen jopa tottuu. Ovelaa sinänsä: kielipuolisuus pakottaa lukijan ottamaan etäisyyttä omaan äidinkieleen ja samastumaan edes yhden liikahduksen verran ulkomaalaisiin ja maahanmuuttajiin.

Kielierot konkretisoivat muutenkin kulttuurishokkia ja länsimaisen ja itämaisen ajattelutavan eroa: ”Rouva Margaret kertoo myöhemmin, että verbi vaikein asia meille itämaan ihmisille. Ei ”vaikea”, se ”mahdoton”! Minä ei ymmärrä, miten se verbi aina muuttumassa.”

Eipä ole aiemmin tullut sekään mieleen, että kiinalaisen mielestä englanti ja muut länsimaiset kielet ovat laiskojen kieltä, kun kirjoitusmerkkejä on niin säälittävän vähän.

Kirja on yhtä aikaa hillittömän hauska ja järkyttävä, molempia vuorotellen. Alkuun käsitellään ulkoisia shokkeja: yksinäisyyttä, käytössääntöjä, englantilaista ruokaa ja säätä, jotka ovat joskus aika shokkeja suomalaisellekin.

Vähitellen tarina alkaa painottua parisuhdekuvaukseen – ja kas kummaa, asetelmat alkavatkin tuntua yhä tutummilta ja traagisemmilta.

Kirja asettaa erikoiseen valoon länsimaiset itsenäiset, riippumattomat ihmissuhteet, joissa jokaisella on oltava oma elämä, lapsillakin. Perhe- ja sukuyhteisöt ovat kadonneet, mutta ei se mitään; mulla on mun lomat ja mun harrastukset ja mun ystävät ja mun duuni eikä mun suhde tai lapset saa niitä pilata. Kiinalaisnainen ei tätä ymmärrä. Hän luulee, että kun yhteen on menty niin yhdessä ollaan 24/7. Tulee mieleen, miksi ei? Missä määrin olemme itse kukin länsimaisen ”itse-kulttuurin” uhreja ja kuka siitä hyötyy eniten?

Kiinalaisen naisen identiteetin muutos ja sopeutuminen länsimaiseen kulttuuriin alkaa jopa tuntua pahalta. Länsimaisella itsenäisyydellä ja omalla elämällä on ikävä hinta.

Ymmärrätte: kirja, joka saa inahtajan saarnaamaan näin paatoksella on tsekkaamisen väärti.

Kenelle: Kaikille, joita kiinnostaa myös joku muu kuin minä itse.

Jälkimaku: Free your mind.

Alkulause: Anteksi paha englanti.

Starat: 4. Kääntäjälle 5, uskomaton suoritus.

Sinkkuelämää saudiarabialaisittain

Niin paljon kirjoja - niin vähän aikaa! Tästä syystä aion jatkossa myös inahdella uutuuksista, joita en ole vielä ehtinyt lukea, jos joku muu vaikka olisi: nyt on ilmestynyt todella eksoottinen esikoinen nimeltä "Riadin tytöt", eli sinkkuelämää saudiarabialaisittain!? Ylen kulttuurisivuilla ei anneta juurikaan krediittiä kaunokirjallisista ansioista, mutta teos aiheutti tietysti sensaation muuten vaan ja ravisteli koko arabialaisen kirjallisuuden kenttää keveydellään (!?). Mielenkiintoista, että vaihteeksi kuvataan arabinaisten elämisen sietämätöntä keveyttä ja normaalia arkea sosiaalisten rajoitusten puitteissa.

Kaiken lisäksi kirja on kirjoitettu ikään kuin blogiksi - kerta kaikkiaan trendien aallon harjalla ollaan siis! ;) Kirjoittaja on 26-vuotias Rajaa Alsanea, joka on saanut kirjasta asiaankuuluvasti sekä kiitosta että uhkailua.

Toisesta etnisestä kirjasta tulee myös arvio lähiaikoina: sattuu olemaan syksyn parhaita kirjoja, joten sitä joutuu vähän hiomaan, että saa lukijat vakuuttuneiksi.

Hesan kirjamessut alkavat jo ensi viikolla, kääk - elämme alan ihmisille vuoden haastavimpia aikoja, joten kiitos ja anteeks kirjoitusvirheistä ja arvioiden hitaudesta!

sunnuntai 12. lokakuuta 2008

Videotykki vs. kirjahylly

Tuttu huomautti jokin aika sitten, että kirjahyllyt ovat kadonneet kodeista. Tai ainakin nuorten kodeista ja olohuoneista. Totta, kirjat siirtyvät pikkuhiljaa makuuhuoneisiin ja ties mihin kaappeihin piiloon massiivisten viihdekeskusten tieltä kadotakseen ehkä vähitellen kodeista kokonaan. Osoitin äänekästä paheksuntaa epäkulturellin aikamme sisustustrendejä kohtaan - ylpeys kävi lankeemuksen edellä.

Olen tässä viettänyt muuttoviikonloppua ja ihmetellyt kirjalaatikoita pakatessa ja roudatessa, että onko kirjoja ihan pakko olla ihan näin paljon (ja haalia vielä koko ajan lisää). Eikä siinä vielä kaikki. Alettiin mittailla kirjahyllyjen paikkoja, ja koska kirjahyllyjä on pakko hankkia lisää, en tosiaan enää tiedä mihin ne tungetaan. Reklamoin ensin videotykistä - kuvahan vie olohuoneesta puoli seinää. Eilen illalla katselin kotielokuvateatterissa hyvää leffaa skumppalasi kädessä ja totesin, että jees jees, videotykki saa jäädä. Häpeän itseäni, mutta pidän myös elokuvista!!

Tuli siinä sivussa sekin epäortodoksinen ajatus mieleen, että sähköisellä kirjalla ON etunsa. Älkää ymmärtäkö väärin: olen tietenkin niitä ihmisiä, joiden hyvinvoinnille on välttämätöntä elää kirjojen keskellä. Niitä pitää olla ja niitä pitää omistaa, niitä pitää hypistellä ja kasata sängyn viereen keoiksi. Mutta silti: jos olen ihan rehellinen, kolmasosan kirjoistani olisin voinut ihan hyvin hankkia sähköisesti - esim. melkein kaikki pokkarit.

Yritin töissä käyttää demoksi hankittua sähköisen kirjan lukulaitetta; en osannut, mutta ei se mitään, ei siihen ole saatu ladattua juuri mistään sisältöäkään. Silti on päivänselvää, että se tulee ja pian - mitä jenkit edellä, sitä Eurooppa perässä. Sähköinen kirja voi itse asiassa lopulta nostaa oikean painetun kirjan entistä suurempaan arvoon, kalliiksi statusesineeksi, joka laitetaan ylpeästi olohuoneen paraatipaikalle vitriineihin esittelyyn - "meillä on hei varaa kirjoihin!"

Tai sitten ne vähät jäljellä olevat kirjat piilotetaan kaappeihin ja komeroihin, häpeämään reliikkiyttään - ehkä meidän tabuttomassa tulevaisuudessamme onkin uusi alakulttuuri "kaappikirjanrakastajat"??

Kirjahyllyt laitettiin makuuhuoneeseen.

lauantai 11. lokakuuta 2008

Hilkka Olkinuora: Elä ihmeessä! Kirja naiselle.

Kaiken elämäntapaopas-kritiikin keskellä on syytä esitellä yksi syksyn ehdoton piristys. Harvemmin näitä itse luen, mutta onneksi luin tämän. Loistava lahjakirja äidille, siskolle tai kelle vaan kiireiselle.

Summa summarum: Isoäitifilosofiaa. Tämä on ehdottomasti naisenergiaa, mutta vanhemman naisen rauhoittavalla viisaudella, jossa nuoruuden pahin feministiuho on kohdannut arkotodellisuuden ja oppinut elämään sen kanssa. Jos koet ettet sinä tai aika riitä, lue tämä. Jos isoäitisi vielä elää, voit toisaalta yhtä hyvin jutella hänen kanssaan about life, universe and everything. Hän tietää.

Arvio:
Epäilytti. Mikäs tämä Olkinuora nyt taas onkaan, jaa – pastori? Hmm. Onkohan tämä nyt taas jotain ylioptimistista rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi -syyllistystä. Ei niitä jaksa aina rakastaa. Itseään vielä vähemmän.

Sepä se. Siinä Olkinuoran sanoma. Kerrankin pappi, joka tajuaa jotain tämänpuoleisesta elämästä ja osaa kertoa siitä hyvin, yksinkertaisesti ja osuvasti. Ilman saarnaa, mutta armolla.

Olkinuora käsittelee naisen elämän eri teemoja ja onnistuu puhumaan kaiken ikäisille naisille. Teemat on jaettu viikonpäiviin: liikkeelle lähdetään minästä ja itsetunnosta, käsitellään ruumis, rakkaus ja perhe, päästään suorittamisen, pelon, syyllisyyden ja masennuksen kautta työhön, tehokkuuteen ja ajansyöjiin ja lopulta pysähtymiseen, matkaan, ystäviin ja armoon.

Rankkoja aiheita, välillä rankkaa lukeakin, mutta silti lohdullista ja piristävää. Jos en vihaisi sanaa ”voimaannuttava”, käyttäisin sitä tässä yhteydessä. Sopii loistavasti yöpöydälle luettavaksi luku kerrallaan silloin, kun aika ei riitä mihinkään ja olet olemassa vain muita varten.
Pidän myös kovasti Olkinuoran yksinkertaisesta ja osuvasta kirjoitustyylistä ja kielikuvista, esimerkki ekasta luvusta: ”Suorittaudut sellaiseksi, miksi luulet sinua toivottavan. Kaikki ei ole koskaan hyvin. Olet elämän sovituskopissa koko ikäsi.”

Toinen lainaus: "Työnantajasi ei hautaasi haravoi. Silti perhe, suomalaisen ykkösaarre, jää aina kakkoseksi. Miksi annat periksi?"

Niinpä.

Kenelle: Isoäidittömille. Kiireisille. Meille kaikille.

Alkulause: Mitä pidät itsestäsi?

Jälkimaku: Siskot, kaikki ulos sovituskopista ja elämään! ;)

Starat: 4.

perjantai 10. lokakuuta 2008

Sana viikonvaihteeksi

Nyt nolottaa. Tuli sitten kehuttua ulkomaalainen kirja Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä. Jep jep. Oli siellä onneksi se kotimainen Kohelokin, mutta kuitenkin.
Vaan mitäpä sitä pohdiskelemaan: lukekaa Seitsemän veljestä, vaikka uudestaan, jos yläasteen äidinkielenopettaja yritti teiltä tuhota sen kokemuksen pistareillaan ja ääneenlausunnalla luokan edessä. Paras suomalainen kirja nyt tai koskaan – melkoinen lähtölaukaus kirjallisuudellemme siis.

Aleksille staroja viisi.

Ei lisättävää.

Staroista

Starojen antaminen ei ole mitenkään johdonmukaista tai Gaussin käyrän mukaan vedettyä - päivän sää ja bad hairday voivat heilauttaa arviota suuntaan tai toiseen.

Yleisesti starat voi kuitenkin verbalisoida näin:

1 = Ajan ja rahan tuhlausta, pääsee blogiin vain, koska kyseessä on mediailmiö tai huonoudessaan muuten vain arvion ansaitseva teos (esim. Pääministerin morsian).
2 = Jotain hyvää. Vilkaise, jos kirjan aihe kiinnostaa.
3 = Lue itse. Kirja voi kallistua kumpaan suuntaan tahansa lukijasta riippuen.
4 = Suositeltava, tehnyt vaikutuksen.
5= Klassikkokamaa, nyt tai tulevaisuudessa. Kestää aikaa ja lukukertoja.

Tommy Wieringa: Joe Speedboat

Summa summarum: Eurooppa meets Etelä-Amerikka. Jos pidät John Irvingistä, kokeile tätä.

Arvio:
Tässä yksi mainio Romaani isolla R:llä, joka jäi suurelta yleisöltä keväällä vähän paitsioon. Hollantilaisen Tommy Wieringan kansainvälinen läpimurtoteos Joe Speedboat on sitä vanhaa kunnon Tarinan kerrontaa, johon nykyään ei törmää liian usein. Wieringa vietti lapsuutensa Aruballa Etelä-Amerikassa, jossa kirjoitustyyliin on päässyt tarttumaan jotain Gabriel García Márguezmaista maagista realismia - hupaisa yhdistelmä!

Joe Speedboat kertoo pikkukylän pojista (ja vähän tytöistäkin), heidän kasvustaan ja elämästään hauskasti ja vetävästi. Wieringa on näitä anekdootti-automaatteja, joiden kertomukset sinkoilevat sinne tänne ja totuus sekoittuu kuvitelmaan, mutta silti tarina pysyy kasassa. Näkökulma on hyvä: kertoja on pyörätuoliin tuomittu Fransje, joka ei pysty liikkumaan tai puhumaan – perinteinen Sivullinen siis.


Lähimpänä esimerkkinä tulee mieleen John Irvingin loistava Ystäväni Owen Meany. Jos kaipaat perinteistä ja vetävää laatulukemista, suosittelen. Mukana myös sopivasti idän filosofiaa ja ajattelemisen aihetta - ei ihme, että tästäkin on leffa tekeillä.

Kenelle: Kaikille, jotka kaipaavat kunnon old school -romaania mökkiviikonloppuun. Varoitus: vie mukanaan.

Jälkimaku: Tästä hepusta kuullaan vielä.

Alkulause: On lämmin kevät, luokassa rukoillaan puolestani, sillä olen ollut jo yli kaksisataa päivää poissa maailmasta.

Wieringan oma motto: Plinius: ”Ei päivääkään ilman valetta”.

Starat: 4.

Voihan Kohelo!

Nyt on pakko epäviisaasti johdattaa lukijat ammattikriitikon luo: Hesarissa on tänään mainio arvio "Pauli Kohelon seikkailuista". Pauli Kohelo on siis tämän syksyn salanimi-kohu (jokaiseen itseään kunnioittavaan kirjasyksyyn on saatava niitä ainakin yksi) - ja noloa tunnustaa, mutta itseltäni meni ensi alkuun täysin ohi Coelho-yhteys, kun keskityin arvailemaan kuumeisesti kuka on tämä metsuri Kohelo.

No, Hotakainenhan se, vaikka mies kiistää vielä tänään Hesarissakin. Joka tapauksessa debatti mystiikka-kirjallisuudesta ja elämäntapaoppaista kiihtyy; nyt on kyllä pakko lukea Hotakaisen näkemys ko. genrestä, voi olla aika hulvatonta kamaa ainakin kirjan nimestä päätellen: "Ohessa tilinumeroni". ;D

SILTI jaksan kaikesta huolimatta puolustaa Coelhon mystiikka-elämäntapafilosofiaa sitkeästi: mies kirjoittaa liikaa ja liian usein, mutta joukkoon mahtuu helmiäkin. Jos et usko, suosittelen seuraavia: 11 minuuttia (aika järkyttävä prostituoidun elämäkerta, väitetään perustuvan todellisuuteen) ja Zahir (Coelhon omakohtainen tilitys siitä, että miehet ovat separeita ja naiset mahtavia ;).

Tiivistelmä Hesarin Kohelo-arviosta kulttuurisivuilla http://www.hs.fi/kulttuuri/ mutta jos Kohelo kiinnostaa, lue koko arvio lehdestä.

torstai 9. lokakuuta 2008

Hui, nobelisti - osa kaksi

Jaha. Akatemia on puhunut. Tämän vuoden kirjallisuuden Nobelin sai ranskalainen kirjailija Jean-Marie le Clézio, joka palkitaan erityisesti "hänen tarjoamastaan poeettisesta seikkailusta" (??) (kertoo Hesari, www.hs.fi). Romaanikirjailija joka tapauksessa ja jopa suomennettukin - onneksi on itseä sivistyneempiä kollegoita, jotka tuntevat tapauksen. Ihan tuoreita suomennokset eivät kuulemma ole, mutta saan viimeisimmän jostain 90-luvulta lainaan, joten palaan asiaan...

Viime vuonnahan tulikin populistinen valinta, kun palkittiin Doris Lessing - tämä le Clézio saa nyt poeettisista seikkailuistaan 1,1 miljoonaa euroa. Onnea Cléziolle, odotan mielenkiinnolla; inahtakaa, jos olette lukeneet! ;)

keskiviikko 8. lokakuuta 2008

José Saramago: Oikukas kuolema

Hui, nobelisti! Lukeeko niitä kukaan? Tässä yksi tuore lukuyritys tämän päivän Nobel-julkistusta odotellessa.

Summa summarum: Saramago on nobelisti vm-98, eikä ihan vaativimmasta päästä. Pystyy lukemaan iltaisinkin, noin 10 sivua kerrallaan.

Arvio:
Saramagon karismaattisen telkkarihaastattelun jälkeen piti tarttua pitkästä aikaa nobelistiin, ihan vain todistaakseen itselleen, että vielä pystyy. Saramagon tunnetumpi romaani on tätä edeltänyt Kertomus näkevistä. Kirjailija itse pitää itseään suurena humoristina ja toivoo lukijoiden nauravan katketakseen, mutta eh – itse löydän lähinnä aika karua mustaa huumoria ja korkeintaan takakannessa luvattua satiiria.

Saramago kirjoittaa allegorioita. Lähtökohta on loistava: kaupunkilaiset lakkaavat kuolemasta. Siitä seuraa hyvää ja osuvaa yhteiskuntakritiikkiä ja hauskojakin kohtauksia, mutta pullamössösukupolven edustajana en ihan tajua Saramagon vaikeasti pureskeltavaa tajunnanvirtatyyliä. Välillä lauseet kestävät koko sivun tai enemmänkin ja välimerkit on päätetty jättää kotiin lukijan hämäämisen varmistamiseksi.

Jos sen on tarkoitus etäännyttää, niin kyllä se minut etäännyttää muiden kirjojen pariin aina yhden luvun jälkeen. Mieluummin kuitenkin luen kirjoja, jotka imaisevat mukaansa niin, että hukkaa tajun ajasta ja sivujen kääntämisestä. Projekti jatkuu: lasken olevani valmis jouluun mennessä.

Kenelle: Aidoille tai wanna be -intellektuelleille sekä Kafka-faneille. Ei pahasti kiireisille ja uupuneille.

Jälkimaku: Työvoitto.

Alkulause: Seuraavana päivänä kukaan ei kuollut.

Starat: 3. Ei kai nobelistille kehtaa vähempääkään antaa?

Teppo M: Sata naista

Summa summarum: Kirjablogissa on tietysti pakko arvioida omituinen ilmiö nimeltä blogikirja. Nimim. ”Teppo M” lyö vetoa, että saa pokattua sata naista vuodessa ja pitää siitä blogia. Lue se blogi, kirja loppuu kesken projektin (but why??).

Arvio:
Tämähän nyt oli pakko lukea jo senkin takia, että voi varmistua siitä, ettei tunne Teppo M:ää. Tai mielellään kukaan kaverikaan.

Muuten kyseessä on taas yksi näitä aikamme kertakäyttöilmiöitä, joita tuskin muistaa ensi vuonna. Kirja toimisi hyvänä oppikirjana sähköisen ja painetun tekstin välisestä erosta: ei nettitekstiä voi painaa kirjaksi ilman, että jotain menetetään matkan varrella. Blogiksi taas tekstit ovat aika pitkiä, mutta suosio on ollut huikea, joten toimii.

Entä se kirja? Luin kahdessa arki-illassa, sen verran sujuvaa huttua, mutta yllätys oli se, ettei tämäkään onnistunut järkyttämään tai suututtamaan luvatulla sovinismilla. Kirjahan oli välillä aika hauska ja jopa semifilosofinen teos teemasta tytöt pojat ja tykkääminen. Ja kaiken lisäksi enemmän naisten kuin miesten puolella, imho.

Blogimalli tosin sössii kirjan mahdollisuudet: juoni ja jännitys pääsee löystymään pahasti matkan varrella, vaikka aineksia hyväänkin romaaniin olisi ollut.

Ja ei: en usko että tunnen Teppo M:ää tai kukaan muukaan tuntee ja luojalle kiitos siitä. Kääntäen: tunnen liian monta Teppo M:ää tai siihen settiin sopivaa tunnistaakseni tätä yhtä yksilöä, sad but true.

Kenelle: Teinipojille, jotka haluaisivat olla Pelimiehiä (paitsi, että ne lukee blogin eikä kirjaa). Naisille, jotka etsivät itseään paniikissa kirjasta.

Jälkimaku: Kukahan se on oikeesti – tai no, who cares.

Starat: 2,5. Lue, jos et muuta keksi – ja mieluummin se blogi, tulee halvemmaksi: http://plaza.fi/ellit/ihmissuhteet/100-naista/

tiistai 7. lokakuuta 2008

Kaikkien mystiikka-kirjojen Äiti

Tuli Inahduksen paikka. Luin tänään uusimmat Mitä Suomi lukee -kirjalistat - ei mitään kovin uutta tai yllättävää, mutta tämä mystiikkailmiö on kyllä hämmentävä. Käännetyn kaunokirjallisuuden ykkönen on Paulo Coelhon uutuus Brida, as always: jokainen uusi Coelho päätyy ykköseksi. Coelhoa olen lukenut ja vaikka oma kiintiö on tällä hetkellä täynnä, osasta kirjoista pidän kovasti, siitä lisää joskus toiste. Väitän siis ymmärtäväni mystiikka-kirjojen viehätystä jollain tasolla.

Mutta sitten. Tietokirjalista. Apua. Nelosena on Rhonda Byrnen bestseller The Secret - Salaisuus. Se on kyllä kaikkien käsittämättömien mystiikkakirjojen ja oppaiden äiti, joka jättää inahtajankin lähes sanattomaksi. Jaa mikä on tämä Salaisuus? No, Byrne paljastaa teoksessaan ensi kertaa maailmankaikkeuden lakeihin perustuvan Salaisuuden. Ja arvatkaa mitä: lukemalla tämän saatte vielä vastauksen KAIKKIIN kysymyksiinne - terveyteen, rakkauteen, rikastumiseen tai uraan liittyen! No more, no less!

Ihan hillitöntä. Vähiten hillitöntä ei ole pergamenttia jäljittelevä (kuitenkin kiiltävä) painopaperi. ;D Luonnollisesti tästä on myös tehty elokuva. Ja myyty 7 miljoonaa kappaletta ja käännetty 35 kielelle. Kivat Byrnelle. Hänen ongelmansa ovat epäilemättä ratkenneet kerralla kaikki.

Teoksessa on kyllä ihan huolella koottu sitaatteja, aforismeja ja Totuuksia kaikilta mahdollisilta ajattelijoilta ja filosofeilta, ei siinä mitään. Niitä ei vain pysty lukemaan hihitykseltä - yritin, jos olisin vaikka saanut kerralla koko elämäni järjestykseen. En saanut.

Ei tätä pysty kuvailemaan - ihan tajutonta Dadaa, käykää katsomassa itse http://www.thesecret.tv/

I rest my case.

maanantai 6. lokakuuta 2008

"Avoin tilitys Juha Itkosesta!"

Pyydettiin avautumaan Juha Itkosesta. Here you go...

Toim huom arvioijan subjektiivisuudesta: Itkonen on ihqu! (sillee kirjailijana ja platonisesti tietty). Odottelen Itkosen uusinta novellikokoelmaa lukuun, joten sillä välin arvio viimeisimmästä Kohti-romaanista.

Summa summarum: Itkonen on aina hyvä, mutta lue mieluummin joko Anna minun rakastaa enemmän (sukupolvemme rokkiromaani) tai esikoinen Myöhempien aikojen pyhiä (erikoinen esikoinen mormoneista Suomessa).

Arvio:
Mikä meni vikaan? No ei varsinaisesti mikään. Itkonen on verbaalivirtuoosi ja suuri sukupolvemme tulkki, mutta hurmaannuttuani kahdesta edellisestä ja ahmittuani ne yötä myöten Kohti meinasi jäädä välillä yöpöydälle lepäämään. Itkonen on erityisen taitava kuvaamaan uskottavasti ihmissuhteita eri näkökulmista (myös naisten!), mutta nyt henkilöitä oli vähän liikaa. Homma ei pysy ihan kasassa ja osa päähenkilöistä on selkeästi uskottavampia ja kiinnostavampia kuin toiset. Poliitikko ja pankkimies ovat ajoittain erityisen stereotyyppisiä, hihhulisisko taas jää vain hihhuliksi.

Tsunami on kirjassa vain taustana, pääosassa ovat jälleen perhesuhteet ja se on ihan ok. Romaanille olisi tehnyt hyvää tiivistäminen, mutta onhan tämä silti kotimaisen nykykirjallisuuden parasta a-ryhmää. Kustannustoimittajan asemassa olisin karsinut vähän tyylillistä toistoa (esim. etunimen käyttöä): aiemmin se on toiminut Itkosen tuntomerkkinä, mutta nyt lipsahti välillä maneerin puolelle. Jos tyylikeinoon alkaa lukiessa takertua ja ärsyyntyä, se ei ole enää tyylikeino.

Anna minun rakastaa enemmän -teoksessa debattia herätti eniten karmeana pidetty nimi. Ei nimi romaania pahenna, sanon minä, mutta tässä kirjassa debatin synnytti arvoituksellinen loppu, joka ärsytti monia. Tätä debattia en kylläkään ymmärrä, loppuratkaisu ei ollut omasta mielestäni mitenkään arvoituksellinen, vaan aika selvä ja vähän yllätyksetönkin - ja itse asiassa eniten vaivaa se, ettei se oikein edes jäänyt vaivaamaan.

Kenelle: Kaikille, joiden mielestä Juha on ihqu. Fanin pitää lukea jokainen kirja uskollisesti alusta loppuun - myötä- ja vastamäessä!

Jälkimaku: Aina ei voi voittaa. Ens kerralla sitten taas.

Starat: 3. Koska Juha pystyy parempaan.

Italo Calvino: Koko kosmokomiikka

Yleisön pyynnöstä, yksi klassikkoarvio heti lisää. ;)

Summa summarum: Universumi suosittelee!

Calvino on yksi niitä klassikkokirjailijoita, jotka kestävät aikaa ja paranevat vaan. Jos luet yhden Calvinon sivistyksen vuoksi, niin se on tämä. Älä missään nimessä ota sitä Jos talviyönä matkamies -kummallisuutta. Paroni puussa on sen sijaan samaa absurdia komiikkaa, jos haluat jatkaa Calvino-tiellä.

Arvio:
Jännitti tarttua uudestaan Kosmokomiikkaan, Calvino-vaiheen kävin läpi joskus lukioaikana, jolloin piti lukea kerralla kaikki. Mutta ei huolta: Calvino on edelleen pop, hip, retro ja muutenkin kuumottavaa kamaa ja diippii shittii – tai miten ne nuoret nyt sanoo nykyään.

Tammen keltaisessa kirjastossa julkaistiin uudelleen täydennetty versio Koko kosmokomiikkaa, kiitos siitä kulttuuriteosta! Riemastuin jo ekasta tarinasta: kerta kaikkiaan hupaisaa, nerokasta, kekseliästä ja absurdia tarinointia universumin eri vaiheista yhden mystisen kantaisän kokemana. Vaihtoehtoinen näkökulma oikeastaan kaikkeen, mitä luulemme tietävämme itsestämme ja maailmasta – ja tietysti tässä kerrotaan oikeasti ihmisluonnosta, rasismista, parisuhteista, rakkaudesta, eroista, perhesuhteista ja ihmisten etääntymisestä toisistaan kylmässä karussa maailmankaikkeudessa; kuten suurissa klassikoissa aina. Jos et etsi suurta totuutta, lue ihan vaan huvin vuoksi hyvänä stoorina. Kepeää mutta syvällistä, se laji on harvojen hallussa.

Calvinon kieltä ja keksintöjä joutuu oikein pysähtymään ihastelemaan – missähän aineissa se näitä 60-luvulla kirjoitti?? Voin tosin kuvitella, että löytyy paljon myös ihmisiä, joiden mielestä Calvino on ao. syystä ihan vaan weird – sallittakoon sekin.

Ja sitten huonot uutiset: on syy siihen, että alkuperäisessä Kosmokomiikassa on vain 12 tarinaa. Uudet 12 ovat kyllä tylsempiä, hitaampia, vähemmän nerokkaita ja oletettavasti selvin päin kirjoitettuja. Mutta ei niitä tarvitse lukea, siinähän piilee novellikokoelmien nerokkuus.

Kenelle: Linnunradan liftareille.

Alkulause: - Niin juuri! huudahti vanha Qfwfq.

Jälkimaku: Olisinpa ehtinyt tavata Calvinon elävänä!!

Starat: Viisi. Tähän kirjaan palaan niin kauan kuin universumissa olen.

lauantai 4. lokakuuta 2008

Ystävät, lukekaa!

Kiire ja kirja eivät sovi yhteen.

Silti niiden on mahduttava samaan elämään, jos aikoo ylipäänsä lukea vielä joskus jotain – ja luojan kiitos moni sentään aikoo.

INAhdus on kirjablogi kiireisille: ystävien ”mä en ikinä ehdi lukea mitään, sano nyt mitä mä lukisin” -kirjatuskaan perustettu täysin subjektiivinen blogi, jossa kerron mitä olen lukenut tai aloittanut ja jättänyt lukematta. Kirja-alan ihmisenä luen paljon ja sekalaista, mutta tässä blogissa kirjoitan kirjoista Inana, entisenä kirjallisuustieteilijänä, josta ei onneksi tullut kriitikkoa eikä tule nytkään. Kirja-arviot ovat nopeita heittoja ja kirjan jälkitunnelmia, ja makuasioita ne ovat aina. Mukaan saattaa ilmaantua myös muuta kulttuuripoliittista inahtelua.

Mahtavinta olisi, jos syntyy debattia Kirjasta ja vasta-inahduksia puolesta tai vastaan – arviota voi tietysti kommentoida vaikkei olisi kirjaa lukenutkaan. Antakaa kirjavinkkejä ja omia suosikkeja: blogi on vapaa!

Aloitan populääristi käsittelemällä kahta syksyn pinnalla nyt -kirjaa, että päästään heti vauhtiin: tasa-arvon vuoksi yksi mieheltä ja yksi naiselta ja vieläpä yhteismainoksissa esiintyneitä kirjailijoita. Jatkossa luvassa on myös klassikoita, tietokirjoja ja kirjoja, joita kukaan ei markkinataloudessa löydä vaikka kannattaisi.

Ystävät, lukekaa! :)

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos

Summa summarum: Mies ei anna ja nainen vonkaa. Syksyn Tapaus, joka nyt vaan pitää lukea, jos haluaa tietää mitä tapahtuu todella. Mutta voi pettymysten pettymys: lööpeissä mainostettu rohkeus jää ihmetyttämään - ei tässä tule esiin mitään, mitä tyttöjen saunailloissa ei olisi puitu jo sataan kertaan.

Arvio: Pisteet Härköselle taas trendiin osumisesta, mistähän se nämä aiheet aina poimii. Toivottavasti ei ihan kaikkia omasta elämästä, ystävien elämästä luultavasti kuitenkin. Sen verran osuvaa parisuhdepullaa on taas kuvailtu ja onneksi Härkösen taatun nasevalla ja sujuvalla kielellä.

Härkösen tekstit toimivat mainiosti kolumnina tai telkkarissa - tästä kirjasta tulee kyllä loistava leffa, mutta kirjana alkaa tulla pientä toistoa ja viihteellisyyttäkin kehiin. Pehmopornokohtaukset eivät saa korvia punoittamaan, olisiko tässä joku ikä- tai sukupolviero kuitenkin. Pornon takia kirjaa ei kannata ostaa, hyvän parisuhdekuvauksen takia kylläkin.

Kirja on viikonlopussa väsyneenäkin luettavissa ja taattua Härköstä, jos tyylistä tykkää. Itse tykkään niistä raivoisista tabukirjoista eniten (kuten alusta loppuun pillitettävä Loppuunkäsitelty tai Heikosti positiivinen). Suosittelen silti, koska Härkönen ei ole mitään mannavelliä, vaan työntää päänsä lasikatosta läpi kritiikeistä huolimatta ja sitkeästi kerta toisensa jälkeen.

Kenelle: Naisille jossain neljänkympin kriisin tai muuten vaan pitkän parisuhteen uuvahduksen keskellä.

Alkulause: Kaikki alkoi siitä kun juutuin hissiin.

Jälkimaku: Joo-o. Pirskahteleva.

Starat (1-5): 3,5. Naisenergiaa!

Petri Tamminen: Mitä onni on

Summa summarum: Suomalaista miestä ahistaa sohvalla. Lue mieluummin Enon opetukset.

Arvio:
Mahtavan hupaisan, jopa nerokkaan ja ehdottomasti suositeltavan Enon opetusten jälkeen Mitä onni on oli vähän pettymys. Kirjan lukee kevyesti viikonlopussa tai illassa. Teos on kuin Enon opetusten uusi versio (miehet etsivät taas Totuutta elämästä kuten aina), mutta vaisumpi - päähenkilöt eivät ole yhtä hulvattomia, tapahtumat rullaavat väkinäisemmin ja väistämättä tulee mieleen, onko Tamminen tarvinnut kirjaa perheen puurossa pitämiseksi. Joku Enon opetusten miehinen itseironia jää tällä kertaa puuttumaan; masennus ja onnen etsintä lienee liian suuri aihe kenelle tahansa.

Sääli, koska Tamminen on niitä hyviä suomalaisia Mieskirjailijoita, jotka naurattavat naistakin. Kirjassa on hyvät ja jopa loistavat hetkensä ja lauseensa, mutta kokonaisrakenne on jotenkin löysä. Masentuneen vetämättömän miehen sijaan tulee samastuneeksi tarmokkaaseen vaimoon, joka jää harmillisen ohueksi tyypiksi. Odotin vaimon räjäyttävän pankin koko kirjan ajan, mutta turhaan; Tamminen onkin sanonut, ettei osaa kirjoittaa naisista. No pisteet rehtiydestä, mutta suosittelisin silti yrittämään.

Juonirakenne on jokseenkin obvious jo kirjan puolivälissä, vaikka katharsista yritetään kovasti rakentaa. Suomalaisen parisuhteen todellisuus on taas kerran karu kuin se viimeinen erhe, mutta se ei jaksa tällä kertaa naurattaa kuin ajoittain - eri kysymys on, pitäisikö sille itkeä vai nauraa, mutta ei tämä jaksa itkettääkään. Tammisen seuraavaa odotellessa siis.

Kenelle: Suomalaiselle miehelle, joka säälii itseään sohvalla ja vaimolle, joka yrittää kestää sitä.

Alkulause: Makasin sohvalla ja katselin urheiluruutua.

Jälkimaku: Mhmh.

Starat (1-5): 3-. Lue jos kaipaat kevyttä ja nopeaa, ei tämä jää keskenkään.