keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Viimeinen luku: Kuinka lopettaa kirjablogi sitä oikeastaan lopettamatta

Lähdinkin näköjään tammikuussa vähän pidemmälle matkalle blogin osalta. ;) En kuitenkaan ihan puoleksi vuodeksi, nyt voi lähinnä ihmetellä, mihin aika oikein meni...

Koska inhoan katoamisia, tulin kertomaan, että hengissä ollaan - on ollut niin vilkas kevät, että blogista löytyy useampi kesken jäänyt teksti, joita en koskaan ehtinyt kirjoittaa loppuun ja julkaista. Kuten sanoin aiemminkin: ehdin lukea, mutten kirjoittaa lukemastani.

Nyt tilanne muuttuu jälleen. Palaan töihin syksyllä ja vieläpä uuteen työpaikkaan, jossa tulen kirjoittamaan kirjoista tavalla tai toisella työkseni kaiken aikaa. :) Valitettavasti se tarkoittaa samalla jäähyväisiä Inahdukselle: olen menossa töihin WSOY:lle ja olen sen jälkeen jäävi kirjoittamaan muiden kustantajien kirjoista. Ja koska olen vähän jäävi kirjoittamaan oman talon kirjoistakaan, ei taida jäädä jäljelle paljon kirjoitettavaa. Pelkkää diibadaabaa ei kukaan jaksa lukea. Mainittakoon, että tuleva työnantajani ei ole edellyttänyt blogin lopettamista - sen päätöksen olen tehnyt oman etiikkani pohjalta ihan itse. ;)

Inahduksen lopettaminen tuntuu niin haikealta, että olen lykännyt tämän viestin kirjoittamista pitkään, mutta toisaalta uskon, että tulen pyörimään muilla tavoilla blogimaailmassa ja netissä ensi syksynä. Jos minut löytää vakituisemmin kirjavinkkailemasta jostain osoitteesta, tulen infoilemaan sen tänne syksyllä.

Sillä välin kerron vielä pikavinkit kevään top-kirjoistani, ilman tärkeysjärjestystä:

- Ulla-Lena Lundberg: Jää (Teos). Finlandia-palkinnon viime syksynä voittanut Jää on suuri romaani, joka kaikkien pitäisi lukea, vähän kuin saariston Fanny ja Alexander. Nostalgista, kaunista, naurattavaa, surullista, kerta kaikkiaan hieno tarina papin perheestä ulkosaaristossa. Aion vähitellen lukea Lundbergilta kaiken muunkin - hänen pitäisi päästä koko maailman tietoisuuteen.

- Aki Ollikainen: Nälkävuosi (Siltala). Voitti Hesarin esikoiskirjapalkinnon syksyllä. Pieni suuri romaani Suomen historian unohdetuista vuosista, teki lukupiiriimme suuren vaikutuksen. Niin järkyttävä, että oli melkein vaikea lukea välillä, mutta kannatti. Timantin tarkaksi hiottua kieltä.

- Mooses Mentula: Isän kanssa kahden (WSOY). Mentula kuuluu uusiin lemppareihini. Vaihteeksi Suomen nykypäivää: isä, äiti, pieni poika ja Lapin hulluus. Mentula kuvaa vaikuttavasti etelästä tuodun vaimon sätkiviä sopeutumisyrityksiä pohjoiseen. Mentulan kieli murrevivahteineen on nautinnollista, tarina kerta kaikkiaan liikuttava ja koukuttavasti kirjoitettu. Teki mieli lähteä Lappiin välittömästi - mutta ei kylläkään perheenäidiksi.

- Anu Silfvergberg: Äitikortti (Teos). Viimeinkin joku kirjoittaa äitiydestä poliittisesti, älykkäästi ja ennen kaikkea itseironisesti! Suosittelen kirjaa ehdottomasti niille mutseille, jotka pitävät kaikkia äitiys-ismejä itselleen vieraina. Nautin Silfverbergin kirkkaasta ajattelusta ja terävästä analyysistä, jossa henkilökohtaisuus yhdistyy poliittiseen. Itketti ja nauratti moneen kertaan. Esseekokoelmana maan ehdotonta kärkeä, joskin uskon kiinnostavan eniten niitä, joita aihe liippaa läheltä. Kiitos Anu!

- Gillian Flynn: Kiltti tyttö (WSOY). Pakko saada mukaan jotain ulkomaistakin: Flynnin Kiltti tyttö on ihmissuhdedekkari, joka koukutti. Luokittelen viihteeksi, mutta melko laadukkaaksi sellaiseksi. Kuvaus kahden narsistin traagiseen suuntaan luisuvasta avioliitosta. Jättää jälkeensä kylmät väreet, mutta sopii loistavasti riippumattoon.

- Katja Kettu: Kätilö (WSOY). Kettu kuuluu kirjailijoihin, joita ehdin lukea vasta tänä keväänä ja nyt olen koukussa. Kätilö on suuri romaani Lapin sodasta ja rakkaudesta sodan varjossa. Kirja on ajoittain raaka ja kokonaisuudessaan järkyttävä: Suomen lähihistorian natsiyhteydet valkenivat itselleni uudella syvyydellä ja tuntui hirveältä, että natsien vankileirejä on ollut pienessä lintukodossamme ja vieläpä vanhempieni elinaikana! Kyllähän sen tavallaan tiesi, mutta... Huikean tarinan lisäksi Ketun kieli on omaa luokkaansa. Lukekaa. Jatkoksi suosittelen keväällä ilmestynyttä novellikokoelma Piippuhyllyä.

Mutta nyt: voi luopumisen tuskaa!

Koska vihaan jäähyväisiä, en sano niitä tälläkään kertaa. Teen siis jälleen yhden välitilinpäätöksen: kiitän lukijoita ihanista Inahdus-vuosista ja inspiroivista keskusteluista ja toivon jälleennäkemistä muissa foorumeissa!

Siteeraan lopuksi Tove Janssonia kappaleella, jota olen muistaakseni käyttänyt ennenkin:

"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina.
Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."

Hyvää kesää, tack och adjö! :)


keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Fernández ja Lahti: Lapsiperheen matkakäsikirja

Olen näemmä ryhtynyt todelliseksi slow median edustajaksi, mutta kun tässä on nyt niin paljon kaikkea elämää ettei ehdi lukea tai kirjoittaa. ;) Kävimme mm. ekalla lapsiperhematkalla Teneriffalla ja siitä inspiroituneena seuraa lapsiaiheinen matkapostaus (luin viikon lomalla huikeat 150 sivua romaania, eli se romaaniarvioista).

Ostin ennen matkaa Inari Fernándezin ja Inna-Pirjetta Lahden Lapsiperheen matkakäsikirjan (Johnny Kniga 2012). Parasta kirjassa ovat 30 erilaista matkakohdetta top ten -vinkkeineen - selasin sen osion läpi ensimmäisenä matkakuumeen vallassa ja vakuutuin siitä, että tropiikkiin tai maailmanympärimatkalle EMME ole vielä valmiita (kirjan kannustuksesta huolimatta). Niinpä lähdimme Kanarialle (joka löytyy kirjasta tietenkin myös). ;)

Kirjan alkuosa koostuu lapsimatkustamisen perusteellisista aakkosista. Koska olemme jo reissanneet lapsenkin kanssa jonkun verran, hyödyllisintä olivat erilaiset muistilistat lentokoneeseen ja pakkaamiseen, mutta muuten asiat olivat pääosin tuttuja rokotuksineen ja aurinkorasvainfoineen. Alkuosa sopii siis mielestäni parhaiten ihan uusille vanhemmille tai niille, jotka eivät koe olevansa ylipäänsä kokeneita kosmopoliitteja.

Eniten kiinnosti loppuosa, jossa erilaiset perheet kertovat omista matkakohteistaan todella monipuolisesti: mukana on mm. New Yorkia, Islantia, Goaa, Etelä-Afrikkaa, Ahvenanmaata ja Tyynenmeren purjehdusta eri-ikäisten lasten kanssa vauvoista koululaisiin.

Kokemukset ovat onneksi realistisia, esim. Egyptin epäonnistuneen resort-loman kuvaus sai meidät vakuuttuneeksi siitä, ettei vastaava loma olisi myöskään meidän juttumme. Käytin kirjaa siis ennen kaikkea tulevan talvilomamme suunnitteluun ja uusien matkakohteiden etsimiseen.

Fakta nimittäin on, että paljon matkustaneet ihmisetkin joutuvat miettimään matkakohteet täysin uudelta kantilta lapsen kanssa (lapsen luonteesta ja iästä tietenkin riippuen). Meille kävi ainakin ns. perinteiset:
viime kesän matka Kroatiaan puoli-vuotiaan kanssa sujui loistavasti (lukuun ottamatta sitä, että Kroatiassa oli 38 astetta, mikä vaikeutti päiväretkeilyä melko paljon - ilmastoitu auto oli ihan must).

Siitä innostuneina aloimme suunnitella kaukomatkaa talvelle (kyllähän tämä reissaaminen sujuu tosi hyvin!), mutta luojan kiitos testasimme 1-vuotiaan kanssa matkustamista ensin viikon Teneriffan lomalla.

Lopputulos: kaukomatkat saavat jäädä odottelemaan vielä hetkeksi. Yllättäen kuusi tuntia lentokoneessa vilkkaan kävelemään opettelevan pikkupojan kanssa oli tasan se aika, jonka me koneessa olisimme järjissämme kestäneet. Kun vielä paluun iltalennolla yöunet vaihtuivat parin tunnin kiukkuraivoon, niin totesimme, että talven matkakohteen on oltava max 6 tunnin lennon päässä. ;) Lisäksi lapsi pysyi vakaasti Suomen aikavyöhykkeellä koko loman, mikä oli kahden tunnin aikaerolla ihan ok, mutta vähensi innostustamme lähteä esim. Jenkkeihin.

Kaiken kaikkiaan loma oli ihana, mutta pääosin siksi, että olimme sopivassa lämpötilassa, sopivassa aikavyöhykkeessä ja sopivan, suoran lentomatkan päässä paikassa, jossa ei tarvitse saada paniikkia siitä, että lapsi syö ravintolan lattialta kaiken, mitä sattuu löytämään ja nuolee uima-altaan reunakaakelit. Pysyimme kaikki terveinä koko matkan.

Ymmärrämme siis, miksi Kanarian saaret ovat lapsiperheiden suuressa suosiossa. ;)

Jatkan Lapsiperheen matkakäsikirjan selailua ja tulevien safarien suunnittelua noin 10 vuoden päähän. Sillä välin olemme ottaneet uuden, rohkean askeleen ja varanneet Kanarialle omatoimimatkan pakettimatkan sijaan. Reipas matkavinkkini on pientä extremeä kaipaaville, että Kanarialta saa vuokrattua yllättävän edullisesti hienoja taloja! Hieman jännittää, miten pärjäämme ilman hotellin 24 h palvelua ja aamiaisbuffaa, mutta hei - olemmehan kokeneita ja uskaliaita maailmanmatkaajia! Kun mies on harrastanut huvikseen haiden kanssa sukeltelua, niin uskon, että selviämme omatoimimatkasta lapsen kanssa.

Suosittelen yllättävästi kirjaa (vain) (melko uusille) lapsiperheille. ;)

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo




Summa summarum: Juha Itkosen uusin romaani Hetken hohtava valo (Otava 2012) alkaa Tsehovista ja päättyy Tsehoviin. Siitäkin syystä sen pitäisi olla minun kirjani. Mutta voi. Niin paljon kuin Itkosta kirjailijana fanitankin, joudun tällä kertaa harmikseni lainaamaan Jorma Uotista: hieno kokonaisuus, mutta jostain syystä ei ihan sytytä. 

Arvio: Luin kirjaa yli kuukauden ja sen rinnalla luin muuta - sekin kertoo pienistä käynnistysvaikeuksista. Miksi?

Ehkä siksi, että tässä jykevässä sukupolviromaanissa ei tapahdu paljon mitään ihmisen pientä elämää kummempaa. Kerronnasta tulee mieleen Kjell Westö Hämeenlinnassa. Siinä piileekin yksi ongelma: tavallisen suomalaisen pikkukaupunkisuvun elämään on tietenkin helppo samaistua, mutta draama puuttuu. Westön sukusaagojen glamouria tässä ei oikein ole, vaikka nousukauden nousukasjuhlia kuvataankin.

On toinenkin ongelma: se, etten ole kenenkään poika. Mielestäni tämä on ennen kaikkea romaani isästä ja pojasta, vaikka pääosa tarinasta kirjoitetaankin tyttärelle. Tytär jää silti statistiksi, yhden riitaisan avioliiton todistajaksi ja tällä kertaa päähenkilön äiti Liisakin jäi itsenäistymistarinoineen jotenkin etäiseksi.

Kiinnostavin tarina kulkee isän Eskon ja pojan Esan välillä. Esko on oman aikakautensa Vesa Keskinen: menestynyt kodinkonekauppias, joka jättää kaiken, niin vaimon kuin kolme poikaakin suuren persoonansa varjoon. Tätä varjoa vastaan Esa kamppailee koko elämänsä.

Kertojia on monia, kuten Itkosella aina. Heidän elämästään poimitaan muistonomaisesti erilaisia hetkiä, joista syntyy lopulta eheä sukutarina. Ajankuvaa rakennetaan huolellisesti lamaa ja kuulentoja myöten. Siinä mielessä kirja on hallittu ja harkittu kokonaisuus, käyttäisin ehkä sanaa kiireetön (joku voisi myös sanoa hidas ;).

Ihmisiä syntyy ja kuolee, erotaan ja surraan, rakastutaan, tehdään töitä eikä siitä sen suurempaa tarinaa synny. Tulee mieleen eräänkin tv-sarjan nimi - vain elämää.

Palaan taas kirjan haasteisiin: aivan tavallisten ihmisten tavalliset tarinat eivät mielestäni nouse oikein suuren sukupolviromaanin tasolle. Kaikesta taitavuudestaan huolimatta romaani on lievästi intohimoton.

Itkosen lauseista nautin aina, mukana on paljon oivalluksia ja kiitettävää kieltä. Välillä kirja nykäisee mukaansa, etenkin Eskon suuri persoona on hienosti ja ärsyttäväksikin rakennettu. Mutta koko teoksen ajan odotan, milloin kirja starttaa täysillä - mikä sen sanoma on?

Luettuani viimeiseen pisteeseen en vieläkään tiedä. Siinä mielessä jää vähän tyhjä olo: tuntuu, että Itkonen haluaa sanoa jotain merkittävää, jota en tällä kertaa tavoittanut. Se voi johtua siitä, että isä-poika-suhde on mielestäni kiinnostava kuvio, mutta ei sellainen, jonka haasteita voisin ymmärtää omakohtaisesti. Ehkä kirja jää siksi vähän etäiseksi.

On hirveän vaikea sanoa lempparikirjailijasta, että nyt en ihan villiintynyt. Mutta sanottava se on, siitäkin huolimatta, että romaani on erittäin ansiokas ja voisi hyvinkin saada vaikka mitä palkintoja (jopa sen suuren F:än).

Niinpä suosittelen sitä isille ja pojille.

Alkulause: "Sinä vihaat Tsehovia." (Toim huom: ah, mikä väkevä aloitus! Tämä todella sytytti, mutta kirja onkin alkulausettaan vaimeampi.)

Kenelle: Hyvää lukuromaania kaipaavalle. Isille ja pojille, ennen kaikkea. Olisiko tämä nyt kerrankin ihan oikea "miesromaani"? ;)

Jälkimaku: Kodinkonekauppiaan sukusaaga. Lukemisen arvoinen ehdottomasti, mutta suuret ennakko-odotukset tekivät varmaankin kirjalle hallaa.

Starat: Äh. Mahdoton sanoa: teknisesti ja romaanina 4. Syttymisen puute ja ajoittainen tyhjäkäynti laskee starat kokonaisarvosanaan 3,5.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé

Summa summarum: Nyt tulee kerrankin tuutin täydeltä lapsiasiaa, joten poistu välittömästi, jos aihe saa niskakarvat pystyyn. En ole juurikaan lukenut kasvatusoppaita, mutta tämä oli viihdyttävä ja ajatuksia herättävä teos. Amerikkalaisen ja ranskalaisen kasvatuksen vertailu saa ainakin kiittämään siitä, että olen suomalainen. Kyseessä ei oikeastaan edes ole kasvatusopas, vaan omaelämäkerrallinen journalistinen tutkielma kulttuurieroista. Suosittelen. (Mac kiukuttelee jälleen, joten kannen lataus ei onnistu, tietoja löytyy täältä: www.siltalakustannus.fi)

Arvio: "Kuinka kasvattaa bébé - Vanhemmuus Pariisin malliin" (Siltala 2012) on kevyt, mukaansatempaava, ajoittain naiivi ja yksinkertaistava kirja, jossa pelataan kulttuurisilla kliseillä ja kärjistyksillä. Ei kai siitä muuten menestys olisi tullutkaan. En suosittele tosikoille tai kovasti kiintymysvanhemmuuteen vannoville (koska heille kirjan ohjeista ei ole mitään hyötyä).

Jos kirja pitäisi tiivistää yhteen lauseeseen, se olisi tämä: KAIKKI lastenhoidossa on kulttuurisidonnaista. Toistan: KAIKKI. Suomessa höyrytään nyt kovasti lapsentahtisuudesta, imetyksestä, äitien kökkimisestä kotona sata vuotta, päiväkotien vahingollisuudesta jne jne ikään kuin ne olisivat jumalan totuuksia ja ainoita oikeita luonnollisia tapoja hoitaa lasta.

Minä sanon teille: höpöhöpö. Lukekaa tämä. Näette, mihin överiksi vedetty lapsentahtisuus Amerikassa on johtanut (Druckermanin mukaan siis). Äidit hylkäävät uransa ja keskittyvät lastensa kehittämiseen syntymästä alkaen, eivät uskalla sanoa ei ettei lapsi vaan traumaannu ja hukkaavat parisuhteenkin siinä sivussa. Sanalla sanoen: neuroottista ja vieläpä oikein woodyallenmaiseen tapaan. Druckermanin mukaan tästä on seurauksena onnettomia, stressaantuneita perheitä sekä lapsityranneja. Sepä yllätys.

Amerikan mallin esimerkit tuntuvat välillä aika karuilta ja oudoiltakin, alkaen yksivuotiaan kiinan tunneista ja harrastuskalenterista ja päättyen lasten järkyttäviin ruokatemppuiluihin, koska heitä ei opeteta syömään normaalia, terveellistä ruokaa, vaan kaikenlaista välipalaa ja keksimössöä. Tutkimusten mukaan ranskalaiset lapset ovatkin amerikkalaisia terveempiä, vaikka heitä ei imetetä ja Amerikassa suositaan vuoden pituista imetystä. Eh? Missä maalaisjärki, kysyy suomalainen?

Mutta Pariisissa kaikki on toisin. ;) Ranskalaiseen yhteiskuntaan epätoivoista sopeutumista yrittävä Druckerman taistelee oman uhmaikäisen esikoisensa kanssa, eikä ymmärrä, miksi ranskalaiset lapset käyttäytyvät niin hyvin ravintolassa, syövät kiltisti ruokansa ja nukkuvat yönsä jo vauvasta saakka (sitä ihmettä en tosin ymmärrä minäkään).

Vastaukset eivät ole mitenkään yksinkertaisia, mutta Druckerman perehtyy asiaan tutkivan journalistin huolellisuudella ja käyttää myös tutkimuksia taustamateriaalina. Tekisin kirjalle vääryyttä, jos alkaisin selostaa kaikkia kasvatusvinkkejä (suosittelen lukemaan itse), mutta ehkä Pariisin mallista voisi kiteyttää yhden asian:

Äideillä on elämä ja lapsilla on rajat.

Tähän malliin pakottaa jo käytännön elämä: äitiysloma on Ranskassa lyhyt, vain 3-9 kuukautta. Ei ole mahdollisuutta imettää ja valvoa vuosikausia, tai vatvoa lastenhoidon oikeita tapoja hiekkalaatikon reunalla. Julkista päiväkotia arvostetaan suuresti ja lapset saavat siellä hyvien käytöstapojen lisäksi paikan päällä kokatut neljän ruokalajin ateriat (??!).

Ranskassa vanhemmat ovat edelleen auktoriteetteja. Lapsia ei ilmeisesti onneksi läimitä enää, mutta heitä kasvatetaan tiettyjen yleisten ja aika tiukkojen normien mukaan.

Hauskinta on oivaltaa se, että ranskalaiset vanhemmat kokevat kasvattavansa lapsiaan lapsentahtisesti, vaikka meidän näkökulmastamme he tekevät jotain ihan muuta. Kuten sanottu: kaikki on kulttuurisidonnaista, myös lapsentahtisuus ;) (jonka oikeasta määritelmästä en nyt lähde tässä teoretisoimaan, enkä ole asiasta edes järin kiinnostunut).

Ranskalaisessa mallissa on tietenkin huonotkin puolensa. Äidit tuntuvat olevan kammottavan tiukan kontrollin alla: paino ei saa nousta raskausaikana ja puistoon mennään meikissä ja korkkareissa (Pariisissa, toim huom). Äiti ei saa menettää minuuttaan eikä laiminlyödä miestään lasten takia kuin korkeintaan kolmen kuukauden ajan, muu on syvästi paheksuttua. Tämä tuntuu suomalaisesta aika ahdistavalta ja pinnalliseltakin.

Lisäksi on mainittava, että monet Druckermanin ihailemat asiat ovat pikemminkin eurooppalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tuotoksia kuin ranskalaisia erikoisoikeuksia (esim. neuvola ja julkinen päivähoito, jota Amerikassa keskiluokkainen perhe ei voi edes harkita lastensa hoitomuotona).

Druckerman kirjoittaa amerikkalaisen hauskasti, viihdyttävästi ja yksinkertaistaen. Välillä Ranskan ihailu tuntuu hieman kritiikittömältä ja turhankin yksipuoliselta. Pidän kuitenkin kirjan omaelämäkerrallisuudesta: hän kuvaa sekä kodin että parisuhteen tilaa piristävän suoraan ja raadollisestikin. Tämä ei ole mikään täydellisen äidin muotokuva ja Druckerman on armoton myös itselleen. Kiitos siitä.

Kiinnostavinta kirjassa oli mielestäni se, että Druckerman paljastaa ajattelumalliemme tiedostamattomat taustat: ranskalainen kasvatus juontaa itse asiassa juurensa peräti Rousseausta saakka. Kasvatusgurujen vaikutus heijastuu lastenkasvatukseen vuosikymmeniä tai jopa -satoja ilman, että välttämättä tiedostamme sitä itse tai luemme yhtäkään kasvatuskirjaa.

Selväksi tulee myös se, että poliittiset päätökset ja rakenteet vaikuttavat ihan oikeasti ajatusmalleihimme (nyt tarkkana siellä kuntavaaleissa!). Ranskassa on oletusarvo, että koulutettu äiti palaa melko pian töihin ja jättää lapsensa ensiluokkaisten päiväkotihoitajien hoiviin. Suomessa vuoden pituista äitiyslomaa pidetään nykyään lähes paheksuttavan lyhyenä koulutetullekin naiselle ja lapsen jättämistä päiväkotiin tai muulle hoitajalle joutuu kovasti selittelemään. Imetyksestä en ala edes keskustella, koska joku hermostuu aiheesta kuitenkin. ;)

Lopuksi on puolustettava hieman myös amerikkalaisia: he uskovat kasvattavansa luovia ja itsetunnoltaan vahvoja lapsia kieltojen puutteella ja ihailun ja kannustuksen maksimoimisella (ja onnistuvatkin, katsokaa vaikka niiden lapsitähtiä telkkarista). Ranskalaiset taas uskovat kasvattavansa itsenäisiä ja yhteiskunnassa menestyviä lapsia, joille on itsestäänselvää sanoa Bonjour kaikille.

Kumpikaan tuskin on väärässä tai oikeassa ja molempia malleja voi toteuttaa hyvin tai huonosti. Kirjan perusteella tuntuu silti olevan niin, että ranskalaiset vanhemmat ovat vähemmän väsyneitä ja elämäänsä tyytymättömiä kuin amerikkalaiset. Ainakin he uhrautuvat lastensa hyväksi huomattavasti vähemmän.

Kirja sai minut kyseenalaistamaan suomalaisiakin itsestäänselvyyksiä. Teoksen filosofia sopi minulle, koska pidän hyvinkasvatetuista lapsista ja uskon rajoihin ja rakkauteen (sekä oman elämäni ja urani säilyttämiseen). Ranskalainen malli kuulostaa hyvin järkevältä ja sain muutamia vinkkejä tulevaisuutta ajatellen. Ainakin yritän kasvattaa lapsen, jonka kanssa kehtaa mennä ravintolaan ja joka sanoo ihmisille jos ei nyt bonjour niin edes hei. Aika näyttää onnistummeko - teoriat ovat teorioita, lasten kanssa eläminen jotain ihan muuta. ;)

Tämän kirjan jälkeen uskon enemmän äiti-tahtisuuteen - ranskalaisten mielestä se on hyvästä myös lapselle, joka ymmärtää, ettei aurinko pyöri vain hänen ympärillään.

Ja vielä yhteenveto: jos haluaa kasvattaa lapsineron tai Aurinkokuninkaan, niin kaikin mokomin, Amerikassa se varmasti onnistuu. Itse toivoisin kasvattavani ihan tavallisen iloisen pienen pojan ja lopulta mahdollisimman onnellisen aikuisen, joka tulee toimeen ympäristönsä kanssa. Lisäksi olisi suotavaa, että olisin itsekin vielä siinä vaiheessa jotenkin järjissäni enkä täysin onneton kehäraakki.

Ihan vaikka lapsenkin takia.

Kenelle: Kulttuurieroista kiinnostuneille, tai kevyttä ja viihdyttävää kasvatusasiaa kaipaaville. Myös äitini luki kirjan innolla ja alkoi tervehtiä poikaamme bonjourilla. ;) Kovasti kiintymysvanhemmuutta tai vapaata kasvatusta suosivat eivät varmaankaan löydä kirjasta itselleen sopivia neuvoja.

Alkulause: "Kun tyttäremme on puolitoistavuotias, päätämme mieheni kanssa viedä hänet pienelle kesälomamatkalle."

Jälkimaku: Oh la la, virkistävää! Äiti tarvitsee ranskalaiset yöunet, kiitos.

Kotiäiti-indeksi: 4. Kevyt, mukaansatempaava, jopa hyödyllinenkin, kirjan loppujaksoissa nauroin ääneen (tiedätte mistä puhun, jos pääsette sinne asti). Luin parissa illassa ja virkistyin. Suomessa asiat ovat onneksi vielä aika hyvin.


keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Jarmo Papinniemi on poissa

Parnasson päätoimittaja, kriitikko ja kirjailija Jarmo Papinniemi on kuollut äkilliseen sairaskohtaukseen.

Tunsin Jarmon hyvänä työtuttuna, mutta tuntui, että tunsimme paremmin: se johtui Jarmon ainutlaatuisesta persoonasta. Hän oli älykäs, lämmin, huumorintajuinen, äärettömän lukenut ja sivistynyt  ihminen olematta snobi - poikkeuksellisen hieno kirjamies ja ennen kaikkea rakastava ja omistautunut perheenisä.

Olen niin murheellinen, etten voi edes sanoa paljon muuta. Näin Jarmon viimeksi pari viikkoa sitten WSOY:n juhlissa. Hän tuli heti halaamaan ja kysymään, mitä pienelle pojalleni kuuluu. Sen jälkeen viisastelimme kirja-alan viimeisimmät kuulumiset. Hän oli vasta 44-vuotias.

Kirja-ala ei ole enää sama ilman häntä, loistavaa keskustelijaa, kirjoittajaa ja seuramiestä.

Syvä osanottoni Jarmon perheelle ja hänen isommille ja pienemmille lapsilleen. :(

"Valot sammutettu.
Sumu valaisee
näkymättömän,
rajattoman.
Kaupunki muuttuu toiseksi.
Kulkija näkee hädin tuskin
itsensä,
varjon,
on pian poissa."

Bo Carpelan, Staden - Kaupunki

maanantai 17. syyskuuta 2012

Kirjasarjojen kirous

Minä urpo en ymmärtänyt lukevani viihdekirjasarjaa. Jäin sittenkin Sidottuun sen verran koukkuun, että harpoin sen loppuun siinä toivossa, että salaperäisen Herra Greyn synkeä salaisuus paljastuu.

Juu ei: lopussa lukee suurinpiirtein, että jatkuu. Jos nyt jotain vihaan niin tätä. Kestin urhoollisesti kaikenlaista punastelua ja kliseisiä roolipelejä 600 sivua yllättävänkin hyvin, mutta että seuraavat 600 sivua sitä samaa? Ja vielä seuraavat 600 ennen kuin päästään todennäköiseen happy endiin ja onnellisesti naikkariin (koska eihän nyt romanttista viihdettä voida tehdä ilman, että roistosta on kesytetty unelmavävy ja kelpo perheenisäkandidaatti)?

JUU EI. Joku raja nyt pitkitetyllä rakkaustarinallakin ja kyllä se s/m-kuviokin tuli jo ikäänkuin läpikäytyä. Herra Greyn salaisuus jää ikuisiksi ajoiksi selvittämättä, mutta pystynen elämään tämän asian kanssa.

Sitten hämmästytän teitä: jos unohdetaan karmeimmat kliseet ja noloimmat kielikuvat, niin ymmärrän Sidotun maailmanmenestystä. Se on omassa lajissaan ihan koukuttavaa viihdettä, jossa on sopivasti tirkistelyelementtiä mukana. Sen juuret ovat Kotiopettajattaren romaanin ja Ylpeyden ja ennakkoluulon kaltaisissa klassikoissa niitä yhtään väheksymättä: viaton tyttö ja synkkä vanhempi mies, jonka tyttö yllättävällä vahvuudellaan ja rakkaudellaan valloittaa ja pelastaa sitten kumminkin. Tässähän pelataan naisten hoivaviettifantasioilla. Väitän myös, ettei kirja ole järkyttävän perverssikään - jos olisi, siitä ei olisi tullut maailmanmenestystä.

Jos kirja olisi saatu rutistettua 300 sivuun, voisin antaa sille vielä paremman arvosanan. Nyt annan kotiäiti-indeksissä kolmosen: taatusti helposti aivot narikkaan. Kirja paranee vasta noin sivun 300 kohdalla, jos kestää joka aukeman punastelua sekä alahuulen purentaa siihen asti.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Totuus sensaatiosta: Fifty Shades: Sidottu

Olisipa kiva todeta, että nyt on kuulkaa tehty teos, jonka rinnalla Lady Chatterley ja Markiisi de Sade kalpenevat, hui sentään, kuinka tuhmaa!

Vaan kun ei.

Joudun olemaan ikävän ennalta-arvattava ja toteamaan, etten ainakaan vielä ymmärrä mikä tässä Fifty Shades -kirjassa on se suuri sensaatio. Suoraan sanottuna olen vähän pettynyt.

Tämähän on enemmän SinäMinä-matskua kuin edes Reginaa - koulutyttöerotiikkaa, sanon minä, siitäkin huolimatta, että kyse on sadomasokismista (sen nyt kai arvaa jo kirjan nimestä: "Sidottu").

Ensinnäkin päähenkilö on jatkuvasti, rasittavuuteen saakka punasteleva kirjallisuudenopiskelija tyttönen. Olisipa se pää-äijä edes äijä, mutta kun ei: hän on 27-vuotias huippumenestynyt suuryrityksen johtaja. Siis 27.

Sallikaa mun nauraa. Onko tämä nyt sitten keski-ikäisen kotiäidin mielestä uskottavaa? No ei ole. Anteeksi nyt vaan. En halua olla millään muotoa epäkunnioittava 27-vuotiaita kohtaan - kyllä hekin voivat olla suuryritysten johtajia, mutta kun meistä lähes nelikymppisistä se tuntuu kuitenkin jo vähän kaukaiselta ajalta, punasteluineen ja opiskeluineen..?

Päähenkilöiden lisäksi häiritsee kirjallinen tyyli: se ei ole surkeinta mahdollista, mutta häiritsevää. Viihteen ei tarvitse olla Nobel-kirjallisuutta, esim. Bridget Jonesit ovat siitä loistava esimerkki. En voi silti mitään sille, että slarvius häiritsee, esim. näin: "Ray ei ole puhelias. Siitä huolimatta hän on edelleen hengissä."

Ahaa? Mitä se tarkoittaa? Puhumattomuus tappaa, vai..?

Kirjan ongelma ei siis ole se, että se on viihdettä, vaan se, että lupauksista huolimatta en mielestäni kuulu kohderyhmään (ne kotiäidit ;). Mieleen tulee aika naiivin opiskelijatyttösen päiväkirja, enkä pysty pitämään sitä matskua erityisen kiinnostavana tai yllätyksellisenä. Odotin vähemmän kliseitä: miljonäärimies ja punasteleva koulutyttö - eikö asetelma mitenkään voinut olla vaikka toisinpäin..? SE olisi ollut kiinnostavaa.

Kuuttasataa sivua en jaksa lukea tätä millään, mutta jos koulutyttömäisyys ei häiritse ja sadomaso-teema kiinnostaa tirkistelymielessä, niin kai tätä voi suositella eroottisena viihdepläjäyksenä? Lukiolaisena olisin varmaankin lukenut tämän yhtä innolla kuin Lady Chatterleyn aikoinaan - nyt olen kai jo vähän liian vanha. ;)

Kirjan ongelma ei ole se, että se olisi kamalan huono, vaan ylierotisoitunut aikakautemme. Riittää, kun avaa telkkarin ysin uutisten jälkeen, niin kyllähän sieltä joltain kanavalta jotain aika ronskia tulee. Jos kaipaan romantiikkaa, katson mieluummin jonkun hölmön romanttisen leffan. Kirjoilta odotan muita elämyksiä.